Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— e v e —
Vasta lauantaiaamuna mä menin kotiin.
Mä en tiennyt olinko mä iloinen vai ihan helvetin surullinen siitä faktasta, ettei kukaan mun perheestä ollut laittanut mulle viestiä koko viikkona, kun mä olin ollut poissa. Äiti nyt ei varsinaisesti ollut mikään yllätys, mutta edes iskä ei ollut kysellyt mun perään, vaikka se näki millaisessa mielentilassa mä häivyin. Max ei myöskään ollut kysellyt, sekin oli vaan jatkanut elämäänsä ja laitteli instaan kuvia salilta ja romanttisilta treffeiltään Kaislan kanssa. Mä yritin koko viikon olla liikaa miettimättä sitä, mutta kun mä kotimatkalla näin muutaman juopon nuokkumassa puiston penkillä kylmissään, mä väkisinkin mietin että mä voisin ihan hyvin olla siinä niiden seurassa.
Kodittomana ja hylättynä, eikä kukaan välittäisi.
Mun vatsaa kouristi, kun mä käänsin avainta lukossa ja astuin sisään hiljaiseen taloon. Äiti ei ollut kotona, sen autonavaimet puuttui avainnaulakosta ja sen Louis Vuittonin shoppailukassi oli myös poissa, joten se oli varmaan lähtenyt heti aamutuimaan ostoksille eikä palaisi kuin vasta iltapäivällä. Mun vatsanväänteet helpotti heti vähän, vaikka mua silti jännitti olla kotona.
Sen ei todellakaan pitäisi olla niin.
Mä heitin kangaskassini mun huoneen lattialle ja astelin portaat alas keittiöön. Mun verenpaine nousi heti, mua ärsytti niin paljon, kun kaikki oli niin hiton siistiä ja kiiltävää ja hienoa. Missään ei ollut mitään ylimääräistä eikä mihinkään uskaltanut koskea. Vielä kolme vuotta sitten meillä oli ollut iskän metsästysharrastuksesta johtuen täytettyjä eläimiä koristeena ympäri taloa, mutta vuosien varrella äiti oli hävittänyt nekin yksi kerrallaan. Ne oli kyllä suoraan sanottuna olleet mun mielestä aina ihan helvetin karmivia, mutta ne oli ainoa asia, mitä edes vähän kieli persoonasta. Nyt täällä ei ollut mitään persoonallista, mutta sellainen kai mun perheen persoona loppupeleissä olikin — tylsä ja täydellinen. Kunhan pinta näytti hyvältä, ei muulla ollut merkitystä.
Mulla oli vähän nälkä, mutta mulla ei menisi tässä jännityksessä mikään kiinteä alas, joten mä pöllin jääkaapin perukoilta yhden Maxin proteiinijuomista. Se oli vaniljan makuinen ja maistui just niin terveelliseltä kuin sen etiketti antoi ymmärtää. Ei sokeria, luontaiset aromit ja helvetisti proteiinia. Mä katselin lasittunein silmin ikkunasta ulos meidän talon vierttä pitkin meneviä portaita ja kirjaimellisesti säpsähdin, kun iskä ilmestyi nurkan takaa kasa polttopuita sylissään. Sekin säikähti mua, kun mä möllötin ikkunan takana kuin joku Michael Myers ja se elehti sydänkohtausta käsi sydämellä ja sitten repesi. Se näytti suorastaan helpottuneelta nähdessään mut ja mä uskalsin hymyillä sille takaisin.
Mua ei enää jännittänyt niin paljon.
Mä vilkutin sille, mihin se heilautti kättään ja mä luin sen huulilta sanat tuu pihalle. Mä kaadoin loput juomat kurkusta alas ja kipitin takaisin yläkertaan ulko-ovelle, kaivoin kaapin perukoille piilotetut iskän harmaat crocsit ja työnsin jalkaani, vaikka ne näyttikin ihan räpylöiltä mun kolmiseiskoissa jaloissa. Mä vaapuin yli-isot kengät jaloissani portaisiin ja takapihalle puuvajalle, missä iskä asetteli halkoja siistiin pinoon.
