Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— e v e —
Elisa kauhoi pannupizzansa viimeisiä rippeitä haarukalleen ja mä katselin miten kauniilta se näytti kynttilänvalon tunnelmaisessa väreilyssä. Elisan huulet oli vieläkin turpeat meidän pussailumaratonin jäljiltä ja sen posket hehkui kilpaa pöydällä olevan kristallikarahvin kanssa.
Mä en pystynyt käsittämään miten tapahtumarikkaat kolme viikkoa mulla oli ollut ja miten eri paikassa mä nyt olin lähtöpisteeseen verrattuna - en mä olisi uskaltanut kuvitellakaan mitään tällaista tapahtuvan mun elämässä. En oikeastaan enää koskaan. Mun tämän astisen elämän parhaat hetket oli tapahtuneet kolme vuotta sitten ja musta tuntui kuin mä olisin nyt saanut elää ne uudestaan - tällä kertaa just niin kuin asioiden olisi silloinkin kuulunut mennä, jos mä olisin vaan uskaltanut.
Me oltiin vaan yhtäkkiä Elisan kanssa niin mielettömän onnellisia. Kaikki palaset tuntui loksahtelevan paikoilleen kuin itsestään ja mua huojensi, ettei pienet riidat ja sanaharkat ja mustasukkaisuuskohtaukset olleet saaneet meitä erilleen. Ne oli pikemminkin onnistuneet hitsaamaan meitä entistä lujempaa yhteen.
Mä en oikeasti ollut osannut odottaa mitään tällaista. En ikinä, en koskaan, en villeimmissä unelmissanikaan. Tässä mä kuitenkin olin, ihan oikeilla treffeillä sen tytön kanssa, keneen mä palavasti kolme vuotta sitten rakastuin.
"Sori ku ei nyt päästykään mihinkään fine diningiin syömään", Elisa hymähti pyyhkiessään suupieliään servettiin ja nojautui taaksepäin rentoon asentoon. "Tai no mitä vittua? Pizza on aina best", se virnisti ja taputti pinkeäksi venynyttä vatsaansa.
Mä nauroin sille. "Ei mua haittaa, tää kermaperse hyväksyy pizzatki fine diningina. Etenkin Pannun pizzat."
"Onko näin?"
"Joo", mä nyökyttelin. "Ja koko Tammiston perhe itseasiassa."
"Aijaa?"
"Jep, tää oli meidän vakkaripaikka, ku me käytiin Oulussa lapsena."
"Ja nyt vasta sanot!" Elisa huudahti ja risti kätensä pöydälle kuulusteluasentoon. "Teittekö te useinki sellasia reissuja?"
"Muutaman kerran vuodessa, oltiin monesti yötäkin", mä kerroin, kaadoin loput viinilasin sisällöstä kurkkuuni viimeistä tippaa myöten. "Käytiin kaupoilla, syömässä ja leffassa ja oltiin hotellissa yötä. Syötiin aamulla tuhti hotelliaamiainen ja lähettiin sit takas kotiin ja kuunneltiin autossa vuorotellen jokaisen lempibiisejä."
Muisto menneestä kouraisi mua sydämestä ja mun kulmat kurtistui. Tuli tosi haikea olo, kun mä tajusin miten me joskus oikeasti tehtiin asioita perheenä, oltiin oltu kiinnostuneita jopa toistemme lempibiiseistä. Nyt mä en edes tiennyt millaista musiikkia Max kuunteli ja äiti oli vaihtanut nuoruutensa Dingomania-aikojen fiilistelemisen self help -äänikirjoihin, jotka ei kyllä olleet auttaneet sitä ainakaan ihmisenä kasvamaan. Iskä taas ei kuunnellut mitään, se nautti jokaisesta hiljaisesta hetkestä, jonka äiti sille kaakatukseltaan aina silloin tällöin soi.
