Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— o o n a —
Mä olin lauantaista lähtien pidätellyt itkua. Mä en ollut elämässäni koskaan riidellyt kenenkään kanssa sillä tavalla, miten me riideltiin Even kanssa. Tai no, en mä oikeastaan koskaan ollut edes riidellyt. Mä välttelin konflikteja viimeiseen asti, mulla riitti ymmärrystä oikeasti ihan loputtomiin. Mä ajattelin asioita jokaiselta kantilta, mä osasin asettua toisen asemaan, mutta lauantaina mun päässä vaan naksahti. Tai Evellä naksahti. En mä tiennyt, kumpi meistä lopulta sai sen riidan aikaan. Hetken aikaa tilanne näytti jo ihan hyvältä, mutta se räjähti uudestaan käsiin, kun mä aloin udella.
Hitsi mua otti päähän.
Mä yritin keskittyä piirtämiseen, mutta mun kynästäkin tuli pelkkää sotkua. Yleensä mä pystyin kanavoimaan mun negatiiviset ajatukset yhteen sopukkaan ja sulkea ne sinne niin tiukalla solmulla, etten mä enää edes muistanut niitä, mutta nyt mä en pystynyt siihen. Mun päässä vaan kaikui Even sanat ja ne sanat, mitä mä sanoin sille. Ei ollut yhtään mun tapaista saada riitoja aikaiseksi, mutta mä en voinut muutakaan siinä hetkessä, mua harmitti, kun Eveä selvästi vaivasi joku, mutta ei suostunut kertomaan mulle syytä.
Mua ärsytti, ettei se tajunnut, että mä olin vaan huolissaan.
Tänään oli ihan kamala päivä myös koulussa, kun Eve ei tullut mun hyppytuntien ajaksi koululle, vaikka me perjantaina oltiin sovittu niin. Maanantaisin mulla oli vieläpä kaksi hyppytuntia putkeen heti matikan tunnin jälkeen, se oli ainoa syy, jonka takia mä jaksoin maanantaisin tulla hymy huulilla kouluun.
Nyt mua ei kauheasti hymyilyttänyt.
Mä en tiennyt, tulisiko Eve enää tämän lukuvuoden puolella sinne, ei me oltu lähetetty yhtäkään viestiä lauantain jälkeen, vaikka normaalisti me viestiteltiin päivittäin. Mua ahdisti niin paljon, mä olisin halunnut pyytää anteeksi, mutta mä en halunnut tehdä sitä ensin. Mä olin tarkoittanut pelkkää hyvää mun huolehtimisella, joten anteeksipyyntö oli mun mielestä silloin Even vastuulla.
Mun ajatukset keskeytyi, kun mun puhelin värähti yöpöydällä. Mulla heräsi heti pieni toivo, että Eve vihdoinkin olisi laittanut mulle viestiä, mutta näin jo kaukaa, että se olikin vain ilmoitus instassa. Mä olin julkaissut kuvan vanhasta piirustuksesta ihan vain siksi, että se tulisi Even instan uutisvirtaan ja muistaisi mun olemassaoloni, mutta ei se ollut huomioinut sitä mitenkään. Hetken aikaa mä vielä yritin piirtää, mutta lopulta luovutin, nappasin puhelimeni laturista ja läsähdin sängylle. Katsoin näyttöön ilmestynyttä tekstiä ja mun mahassa kirjaimellisesti läikähti.
villesireeni alkoi seurata sinua
"Omg!"
Heitin puhelimen pois mun käsistä näyttö lakanaa vasten ja läpsäisin kädet mun suuni eteen.
Mä tunsin, kuinka parvellinen perhosia hiipi mun vatsaani. Mä olin stalkannut Villeä lauantaiaamun jälkeen satoja kertoja, viimeksi ehkä tunti sitten, mutta en uskaltanut alkaa seurata sitä. Mä pelästyin olinko jäänyt johonkin sen merkintöihin, olinko vahingossa tykännyt jostain sen ikivanhasta kuvasta ja mua heti nolotti ja punastutti ja kaikkea. Mun puhelin värähti uudestaan, vielä kolmannen ja neljännenkin kerran, mutta mä en uskaltanut katsoa miksi se värähteli.
