Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— v i l l e —
Mun bikerin helmassa olevan vyön solki kilisi vittumaisesti, kun mä yritin epätoivoisesti vetää takkia päälleni yhdellä kädellä ja samalla pitää puhelinta korvalla. Mä yritin jo viidettä kertaa soittaa Oonalle, ja tälläkin kertaa se meni lopulta vastaajaan.
"Helvetin vittu", mä ähkäisin ääneen, heitin puhelimen saarekkeen päälle ja vedin takin päälleni.
"Mitä sä täällä riehut?"
Mä katsahdin sivulle, Janne katseli mun äsväämistä huvittunut hymynkare suupielessään.
"Vituttaa", mä huokaisin. "Oona hävis jonnekki eikä ilmottanu mitään."
"Kyllästy suhunki", Janne vittuili ja mä tuhahdin sille.
"Haista paska."
Nakkasin tupakan huulille jo valmiiksi ja otin luurin takaisin käteen, tekstasin Oonalle jonon jatkoksi vielä yhden viestin. Bileissä ei ollut enää kuin muutama hassu tyyppi ja mä halusin himaan, mutten mä halunnut häipyä täältä ilman, että mä tiesin Oonan olevan kunnossa.
Nojasin selkääni saarekkeen reunaan ja lopulta valuin sen seinämää pitkin lattialle istumaan ja tuijotin mun puhelimen näytöllä hymyilevää hattaratyttöä, jonka söpö selfie näkyi pienessä pallerossa sovelluksen ylänurkassa.
"No sori, mut tuskin sillä mitään hätää on", Janne sanoi. "Salettiin se vaan häippäs, ku tajus, että meillä oikeesti kestää saada se Allu ulos täältä."
Mä huokaisin taas. Janne saattoi olla ihan oikeassa, meillä oli mennyt kokonainen tunti, ennen kun me oltiin saatu taisteltua Allu kotimatkalle. Se ei ollut yhtään yhteistyökykyinen, meillä meni ensin vartti, että me saatiin se jätkä edes seisomaan omille jaloilleen. Sitten meidän piti käyttää sitä miestenvessassa oksentamassa, enkä mä fobiani takia kyennyt kunnolla jeesaamaan, joten Janne sai hoitaa sen yksin ja se toi koko hommaan oman hidasteensa. Sitten kun me vihdoin saatiin Allu pihalle asti ja saatu soitettua sen isä hakemaan, sen isä piti meille palopuheen ja uhkasi soittaa tänne poliisit, kun alaikäiset kännäsi täällä keskellä viikkoa ja tuhosi kaupungin vuokratiloja.
Onneksi se hiffasi lopulta, että sen oma poika taisi olla ainoa, joka täällä örvelsi ja se kaasutti häntä koipien välissä kotiin.
"Oona vaan lupas odottaa mua", mä mutisin, otin röökin suupielestä ja pyörittelin sitä sormissani.
"Sillä on koulupäivä huomenna ja niin on muuten meilläkin", Janne sanoi, se vilkaisi sen ylihienoa ja ylikallista hopeista rannekelloa ja katsahti sitten mua. "Oikeesti, voidaanko mennä? Kello on jo kohta puol yks."
"Mä en lähe mihinkään, ennen ku se vastaa. Oon oikeesti vitun huolissani."
Mä laskin kädet mun luisevien polvien päälle, nipistin silmäni kiinni ja paukautin takaraivoni pari kertaa saarekkeen seinämään. Mua huolestutti missä se oli, oliko se vielä täällä vai oliko se oikeasti vaan lähtenyt ilmoittamatta mulle mitään. Mä aloin uskoa viimeiseen vaihtoehtoon, sillä olin kiertänyt koko rakennuksen sisältä ja ulkoa ja tutkinut joka paikan läpikotaisin tuloksetta.
