Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— e l i s a —
Mun mahanpohjassa tuntui epämiellyttävä jännitys, kun mä keskiviikkoiltapäivänä rullailin kohti R-kioskia. Mä olin lupautunut ostamaan röökiaskin Jesselle iltaa varten, mutta mun piti myös hoitaa alta pois vastenmielisin mahdollinen keskustelu, ennen kun mä pystyisin jatkamaan elämääni.
Mun olisi pakko kertoa Inkalle Evestä.
Mä en halunnut olla niin kusipää, että mä vaan jättäisin asiat tälle tolalle miten ne nyt oli. Niemiharju oli niin pieni mesta, että mä ihan satavarmasti tulisin törmäämään siihen vielä enkä mä halunnut sen tapahtuvan niin, että se näkisi mut ja Even tyyliin käsi kädessä keskustassa. Ehkä mä menin asioiden edelle, kun eihän me oltu Even kanssa virallisesti mikään pari, mutta silti. Mä olin Inkalle selityksen velkaa.
Kassalla oli jonoa, kun mä saavuin pieneen kioskiin sisään. Inka oli onneksi vuorossa, se huomasi mut heti, muttei se ehtinyt noteerata mua sen enempää, kun äkäisen oloinen mummeli teki jotain vuosisadan lottokuponkitilausta tiskillä. Sillä oli vähintään yhtä äkäinen valkoinen koira sylissään, joka ärhenteli ilman mitään syytä ja murisi tiskin takana hääräävälle punapäälle.
Mä istahdin lottopöydän äärelle odottamaan Inkan vapautumista ja toivoin, että se mummeli menisi täyttelemään kuponkinsa himaansa. Venaillessani mä kaivoin puhelimen mun Leviksen farkkutakin rintataskusta ja mun sydän muistutti heti olemassaolostaan, kun mä näin näytöllä olevan viestin. Siinä ei ollut muuta kuin ilmoitus siitä, että Eve tulisi Oonan kanssa kello kuuden bussilla, mutta voi tsiisus, miten pelkästään Even nimen näkeminen sai mun sydämen läpättämään.
Mun pään sisällä silloin tällöin asusteleva järkevä puoli koetti aina välillä saada mua hidastamaan tahtia, mutta jumalauta mulla oli sitä mimmiä ikävä. Me oltiin oltu erossa kolme kokonaista päivää ja musta tuntui, että mun sielu räjähtäisi kohta kappaleiksi. Mä halusin enemmän ja lisää ja useammin ja kokoajan, mä en saanut siitä tarpeekseni.
Eve todellakin oli kuin huumetta mulle.
Me oltiin alunperin sovittu, että mä olisin hakenut Even takaisin mun luokse maanantaina, mutta mä jouduinkin yllättäen menemään duuniin ja se suunnitelma meni reisille. Jenna oli lopulta joutunut hyväksymään sairaslomansa lasinsiruonnettomuutensa takia ja mä olin koko alkuviikon jumissa duunissa, kun jouduin tekemään sen arkivuorot. Toisaalta se oli onni onnettomuudessa, koska mä ansaitsin tuurauksellani vapaan viikonlopun ja se oli mun elämässä harvinaista herkkua. Mä jo ehdin miettiä mitä kaikkea mä tekisinkään mun viikonloppuvapailla ja haaveilin jostain lyhyestä lomareissusta Even kanssa, mutta luultavasti kaikki menisi pieleen ja mä vaan jumittaisin himassa suunnittelemassa mun ylppäreitä, mitkä oli jo ensi viikolla.
Enkä mä tiennyt, halusiko Eve mitään viikonloppureissua mun kanssa. Kun mä tekstasin sille maanantaina, että mä jouduinkin menemään töihin, se vastasi, että ehkä ihan hyvä miettiä asioita pari päivää erillään. Mä en tarkalleen tiennyt mitä se oli sillä tarkoittanut, mä en ollut uskaltanut kysyä ja mä olin epätoivoisesti yrittänyt estää itseäni ylianalysoimasta koko asiaa. Mä olin joutunut keksimään itselleni helvetisti ylimääräistä tekemistä, mä olin puunannut koko saakelin asunnon lattiasta kattoon, jeesannut iskää kotona autotallin siivoamisessa ja opetellut pari uutta skedetemppua, mistä mä sain palkaksi lähinnä kipeät reisilihakset ja pari ruhjetta kumpaankin polveen.
