Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— e v e —
"Penni sun ajatuksista."
Oona lätkäisi viisisenttisen koulun kirjaston pöydälle ja katsoi mua pää kallellaan pöydän toiselta puolen. Oonan hailakan violetti hattaratukka oli solmittu kahdelle pallonutturalle, ihan niin kuin seiskaluokalla. Silloin kolme vuotta sitten, kun Oona jäi yksin yläasteelle, se ei uskaltanut olla enää niin värikäs. Tavallaan oli helpottavaa, etten mä ollut ainoa joka menetti värinsä niihin aikoihin. Oona tosin löysi värinsä uudelleen, kun lukio alkoi.
Mun värit jäi sinne taivaalle, vuoden 2016 ensimmäisiin sekunteihin, enkä mä ollut vieläkään saanut niitä takaisin.
Mun kurkkua alkoi taas kuristaa.
"Ylppäreitä mä vaan mietin", ähkäisin lopulta.
"Mitä niistä?"
"Että mitähän niistäkin tulee", pohdin ääneen ja naksautin niskani. "Äiti stressaa niistä hulluna."
"Niihin on vielä kuukausi aikaa."
"No joo."
Huokaisin syvään ja käänsin katseeni ikkunasta ulos. Koivunoksat alkoi olla jo pienillä hiirenkorvilla ja aurinko välkehti niiden takaa ensimmäistä kertaa kunnolla koko keväänä. Alkuvuosi meni hujauksessa lukuloman takia, kun kirjoituksiin pänttääminen täytti arjen aamusta iltaan, mutta kirjoitusten päättyessä maaliskuun lopulla aika on vain madellut.
Oli kamalaa, kun yhtäkkiä ei taas ollut mitään mietittävää. Pelkät omat ajatukset, jotka aina välillä painoi niin paljon, että oli pakko pitää pää tyynyssä koko päivän.
En ymmärrä miten musta tuli tällainen, elämäniloton ihmisraunio.
Sen takia täytin tylsiä päiviäni pyöräilemällä lukiolle aina silloin, kun Oonalla oli hyppytunti. Oonan ei tarvinnut olla yksin, eikä munkaan. Mä tulisin hulluksi, jos joutuisin olemaan pelkästään kotona. Äiti oli siellä melkein aina, en mä kestänyt olla sen kanssa kahdestaan.
"Roope ja Ama menee tuolla", Oona sanoi ja osoitti ikkunasta ulos. Havaitsin ne näkökentässä juuri sillä hetkellä, kun ex-poikaystäväni puristi nykyistään takapuolesta. Siinä missä toiminto sai Aman kikattamaan, se sai meidän kummankin kasvot vääntymään irvistykseen. "Oksettava pari", Oona heitti yökkien. "Siinä kyllä löys kaks idioottia toisensa."
"No jep."
"Häiritseekö sua toi niiden juttu?" Oona kysyi kulmat kurtussa. "Ama oli sun paras kaveri kuitenkin joskus."
"No ei kyllä häiritse yhtään."
"Eikö?"
"Menis vaan äkkiä vaikka kihloihin niin äitikin vois uskoa, ettei musta ja Roopesta tuu enää ikinä mitään", mutisin pyöritellessäni päätäni ja katsoin, miten Aman pitkä ruskea tukka liehui tuulessa samassa tahdissa sen kesämekon helman kanssa, ihan kuin se olisi joku poptähti keskellä musavideota. Roope varmaan palvoi maata sen jalkojen alla.
