Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— o o n a —
Mun silmät oli lähestulkoon muurautuneet kiinni toisiinsa, kun mä aamulla yritin saada niitä auki. Mun kurkkua kuristi myös ja hetken mä ehdin miettiä oliko mulla alkanut joku siitepölyallergia tai olinko mä yhtäkkiä kuolettavan allerginen pähkinöille ja syönyt niitä unissani, mutta sitten mä muistin.
Se ei ollut siitepöly, mikä oli muurannut mun silmät umpeen.
Se ei ollut pähkinäallergia, mikä oli tukkinut mun hengitystiet ja teki mun hengityksestä työlästä ja epämukavaa ja katkonaista.
Se oli Ville. Ville ja Henna. Ville ja Milja. Niiden takia mä olin eilen vollottanut silmät päästäni ja niiden takia mun sydän oli ihan pirstaleina.
Ville ja joku muu kuin Oona.
Kyyneleet nousi väkisin mun silmiin, vaikka mä kuinka yritin estellä niitä. Mun oli vaikea hengittää, kun mä muistin taas niiden tyttöjen puheet, kuinka Henna olikin salaa rakastunut Villeen ja kuinka se Miljakin oli rakastunut Villeen ja kuinka se halusi sen itselleen ja kuinka ne oli lähentyneet alkuviikosta ja kuinka Ville oli mennyt sänkyyn Hennan kanssa ja —
"Oona?"
Mä säpsähdin, kun kuulin iskän äänen oven toisella puolella. Pyyhkäisin äkkiä kyyneleet pois poskilta ja kohottauduin istumaan. "Mm?"
"Ootko heränny?"
"Joo."
"Lähetkö kyydissä?"
"Mä voin kävellä", vastasin äkkiä ja mua itketti miten surkealta mun äänikin kuulosti. "Mulla kestää vielä."
"Varmasti?"
"Joo."
Hetken oli hiljaista, kunnes mä kuulin iskän ottavan askeleita poispäin ja mä huokaisin helpotuksesta, ettei se tullut huoneeseen sisälle. Se oli luojan kiitos eilen jo nukkumassa, kun mä tulin kotiin ja mä olin saanut nyyhkyttää rauhassa.
Vaikka me oltiin iskän kanssa tosi läheisiä, niin tätä mä en vaan voisi kertoa sille, kun mä olin mennyt valehtelemaan sille mun eilisen olinpaikan. Se ei enää koskaan luottaisi muhun, jos se tietäisi mun lähteneen naapurikylään ryyppäämään keskellä viikkoa.
Mua ahdisti, ahdisti ihan tosi paljon, etten mä voinut avautua iskälle. Mä olisin halunnut puhua, mä olisin halunnut kertoa sille ihan kaiken ja itkeä vasten sen olkapäätä ja pakottaa sitä lupaamaan mulle sen vakuuttavimmalla äänellä, että kaikki järjestyisi vielä.
En mä kyllä silti varmaan uskoisi, vaikka se lupaisi mitä.
Kun ulko-ovi kävi, mä pakotin itseni ylös. Istuin meikkipöydän äärelle, katsoin kuvajaistani ja huokaisin. Mä näytin vielä hirveämmältä kuin miltä musta tuntui. Mä pyyhkäisin jälleen kerran yhden kyyneleen poskeltani ja taputtelin peiteainetta mun punaiseksi muuttuneelle nenälle ja peitin mun kirjavan naaman sillä meikkivoiteella, jossa oli kaikista suurin peittävyys. Se vähän kirkasti mun naamaa, mutta mun silmät oli niin turvonneet, ettei niille ollut mitään tehtävissä. Ne oli jo niin pahat, ettei tekoripsetkään niissä pysyisi ja mä tiesin ettei mun missään nimessä kannattaisi laittaa ripsaria, kun se olisi kuitenkin poskilla jo ennen ruokatuntia.
