Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— e l i s a —
Mun sydän pamppaili rinnan alla, kun me viiden aikaan käveltiin yhdessä kohti mun lapsuudenkotia. Mä tajusin, etten ollut koskaan nähnyt Eveä kesävaatteissa, sillä silloin kun me oltiin tutustuttu oli ollut syksy ja me lakattiin näkemästä, kun oli talvi.
Ja voi luoja, miten ihanalta se näytti kesällä.
Eve oli meikannut kevyesti ja kihartanut hiuksensa, se lainasi multa ylisuurta mustaa t-paitaa ja mustia löysiä shortseja, jotka ei kyllä pitkän paidan alta pahemmin näkyneet. Sen päivettyneet hoikat sääret kiilteli iltapäivän auringossa ja sen vanhat kuluneet Martensin maiharit sopi täydellisesti sen rentoon lookkiin. Mä koitin olla miettimättä miten se näytti tasan mun unelmien naiselta ja etenkin sitä, miten vitun ihanaa olisi esitellä tuollainen tyyppi porukoille mun tyttöystävänä.
Me vaan näytettiin ihan sairaan hyvältä yhdessä.
Mun ajatukset oli niin ristiriidassa, kun samaan aikaan mä halusin kuollakseni olla Even ystävä, ihan aidosti halusin, mutta silti mä aina välillä havahduin haaveilemasta, että se ujuttaisi sirot sormensa mun sormien lomaan ja suutelisi mua tässä keskellä katua. Mulla oli niin ikävä sen huulia ja sitä miltä se tuoksui, kun se oli ihan lähellä. Oikeastaan mulla oli ikävä kaikkea Evessä.
Mulla oli ikävä sitä, vaikka tuossa se oli, mun vieressä.
"Vähän mua kyllä harmittaa, etten koskaan päässy käymään tuolla", Eve sanoi, kun me asteltiin meidän pihaan.
"Missä?"
Eve nyökkäsi kohti meidän pihassa nököttävää mintunvihreäksi maalattua minimökkiä. Mulla kesti hetken tajuta miksi se sanoi noin, mutta sitten mä muistin. Mä muistin kun me hengailtiin ensimmäisiä kertoja ysiluokan syksyllä, kun me oltiin Hakolan ala-asteen pihalla keinumassa ja mentiin kaatosadetta pakoon pieneen lapsille rakennettuun linnakkeeseen, mä mainitsin sen muistuttavan meidän leikkimökkiä. Eve kysyi saako se joskus tulla käymään ja mä sanoin, että sen pitää tulla.
Ei se kuitenkaan koskaan ehtinyt.
"Voidaan illemmalla käydä", mä vastasin, vaikka mun vatsanpohjaa kutitteli pelkkä ajatuskin, että mä menisin noin pieneen tilaan Even kanssa.
"Illemmalla?" Eve toisti. "Kauanko me meinataan olla täällä?"
"Onko sulla sit kiire kotiin?"
"Ei oo, ei todellakaan", Eve vastasi nopeasti. "En vaan halua olla vaivaks", se lisäsi apeana perään.
"Kohta sä pääset Kati Sirénin kans kasvokkain ja mä vannon, että susta ei tunnu enää tolta", mä naurahdin.
"Niinkö?"
"Kohta näät."
Mä olin ihan oikeassa. Kun me asteltiin ovesta sisään, äiti oli maailman levein ja ystävällisin hymy kasvoillaan vastaanottamassa meitä. Ensin se tietysti syöksyi mun kaulaan, me oltu nähty yli viikkoon ja se oli helvetin pitkä aika meille kahdelle.
