Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
Toivon, ettei tää luku oo liian sekava, tässä vaihtelee näkökulma aika monta kertaa. Ei tosiaan oo helppo nakki kirjottaa kahdesta eri tapahtumasta, jotka tapahtuu samaan aikaan eri huoneessa, mutta mä yritin parhaani :-D
Toivottavasti tykkäätte ja toivottavasti ette mee ihan sekaisin <3 Hauskaa lauantai-iltaa, ootte ihaniii.
xx sweetener22
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— o o n a —
Kun mä menin sisälle, mun varpaita kihelmöi.
Niitä kihelmöi, vaikka mä tiesin Villen olevan kännissä ja kaiken lisäksi oksentamassa, mutta en mä vaan voinut itselleni mitään. Mä halusin pitää siitä huolta, olihan sekin pitänyt musta huolta, kun mä viime viikolla itkin Even katoamisen takia. Pitäisihän mun tasata tilanne.
Ja kyllä mä muutenkin halusin.
Mä kipaisin keittiön kaapille ja valkkasin sieltä kaikista suurimman vesilasin. Laskin vettä hanasta niin kauan, että sieltä tuli mahdollisimman kylmää vettä ja mietin Afrikan lapsia, joilla ei ollut lainkaan vettä ja mä vaan lorotin sitä hanasta, jotta se olisi tarpeeksi kylmää juotavaksi.
Oltiin me ihmiset kyllä aivan idiootteja.
Kun lasi oli täynnä, mä hipsin varovaisin askelein vessan ovelle. Pelkästään peiliä reunustava valo oli päällä ja se oli sen verran himmeä, etten mä heti erottanut Villeä, joka istui mustissa vaatteissaan lattialla. Se nojasi kaapistoon, joka oli vessanpöntön vierellä, sen jalat oli koukussa ja kyynärpäät polvien päällä ja sen kädet peittivät sen kasvot.
"Moikka", mä sanoin, tai ehkä ennemminkin yritin sanoa, sillä mun ääni kräkkäsi heti ensimmäisen vokaalin kohdalla. Heitin käteni suuni eteen, Ville hätkähti mun kummallista moikkausta ja se kohotti sen katseensa muhun.
"Vittu mä pelästyin, et mikä mörkö sieltä tulee", se naurahti.
"Ei ollu mitenkään suunniteltu, siis toi mun ääni", mä hymyilin nolona ja istahdin Villeä vastapäätä naulakossa olevien käsipyyhkeiden alapuolelle. "Vissiin äänenmurros alkamassa", mietiskelin ja otin samanlaisen asennon kuin sillä oli.
"Söötin kuulonen olit", se sanoi ja hymyili. Sen ääni oli tosi karhean kuuloinen.
Raukkaparka. Mua säälitti ihan hulluna, mä muistin miten paljon se oli pelännyt oksentamista.
"Ei! Älä pliis sano sitä ääneen, mä en halua puhua siitä", se ähkäisi. "Se tunne on hyvin vahvasti vielä mun mahassa, joten shh, pliis, älä puhu siitä", se pyyteli ihan paniikissa ja mua säälitti ihan hulluna.
