— e l i s a —
Mä mittailin puruja kahvinkeittimeen pelkkä hiljaisuus mun ympärilläni. Mä jäin Even kanssa kahden sisälle, kun Ville ja Oona meni nauttimaan auringonpaisteesta talon keskeneräiselle kattoterassille. Niiden mukana hävisi viimeinenkin taustahälinä, kun Ville vei niiden kahden puheensorinan mukana myös musiikin sinne mennessään. Harmi, ettei mun bluetooth-kajari jaksa soittaa musaa niin pitkän kantaman päästä, sillä mä olisin todellakin kaivannut pientä särisevää sähkökitaraa taustalle, enkä mä kehdannut laittaa omaa musaa.
Se olisi liian ilmiselvää, etten mä kestä tätä painostavaa hiljaisuutta meidän välillä.
Mun ajatukset oli yhtä sekamelskaa äskeisen jälkeen. Mä en voinut käsittää, että Eve sanoi ne sanat ääneen tuosta noin vain, ihan varoittamatta. Mä olin Evestä älyttömän ylpeä, mutta samalla mä olin aivan vitun hämmentynyt. Mä en tiennyt oliko se tullut kaapista äskettäin vai jo aiemmin, oliko se jo viime viikonloppuna tehnyt sen ja sen takia vetänyt hirveät lärvit Nipsussa. Olisi se tosin voinut sen mulle eilen parvekkeella kertoa, kun me puhuttiin sen onnellisuudesta, kai ne kaksi asiaa jollain tavalla on kytköksissä toisiinsa. Toisaalta taas mä kelasin sitäkin, että olikohan se löytänyt jonkun toisen ja sen takia se liikahti kauemmas, kun mä yritin tulla lähemmäs. Mistä sitä tietää. Toisaalta miksi se olisi tullut mun mukaan tatskamestaan pitämään mua kädestä, jos sillä olisi sutinaa jonkun toisen kanssa.
Tekihän se saman Roopenkin kanssa silloin.
Napsautin kahvinkeittimen päälle, sen hurina onneksi vähän täytti hiljaisuutta ja mä liikahdin olohuoneen puolelle, missä Eve istui mun sohvan nurkassa paljaat jalat hupparin sisällä. Se katseli mun kämppää mietteliäänä ja vilkaisi sitten mua.
"Tää sun kämppä on ihan ku sun vanha huone, mut vaan isommassa mittakaavassa", se kommentoi, mä en voinut olla panematta merkille sen katseen harhailua mun vinyylisoitinta kohti. Mäkin katsahdin sitä ja mun vatsanpohjaa kipristeli.
Vielä tänäkin päivänä, kun mä kuuntelen vinyylejä, mä ajattelin aina ensimmäisenä Eveä.
Mä mietin pitkään haluanko mä koko soitinta edes tänne kämppään, ja kun mä olin tehnyt päätöksen, että mä jättäisin sen vaan mun vanhaan huoneeseen, niin iskä oli muuttopäivänä ehtinyt jo roudata sen muuttoautoon, enkä mä jaksanut viedä sitä takaisin. Se vaan muistutti mua joka kerta meidän ensisuudelmasta, samoin kuin The Smithsin kokoelmavinyyli, jonka mä lopulta pistin piiloon laatikkoon. Jotkut muistot oli vain liian kipeitä muisteltaviksi, ja se suudelma oli ehdottomasti yksi niistä.
"Olispa mullakin oma kämppä", Eve virkkoi, kun mä en ollut vastannut mitään.
"Miten sä sisustaisit sen?"
"En mä tiedä", se vastasi. "Ehkä mä laittaisin vihdoin niitä polaroid-kuvia seinille. Olis kiva, jos yks seinä olis kokonaan niiden peitossa."
YOU ARE READING
me neljä
RomanceYks meistä pukeutui aina pastellisävyihin. Toinen pelkkään mustaan. Kolmas ei välittänyt mistään. Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.