Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— e v e —
Sunnuntaiaamuna mä heräsin siihen, kun mun puhelin värähteli vasten kovaa laminaattilattian pintaa. Mun puhelin oli laturissa lattialla toisella puolen huonetta, mä en olisi halunnut nousta vielä, en mä ollut nukkunut kuin vasta muutaman tunnin ja mua väsytti ihan helvetisti. Puhelu katkesi, mutta sen jälkeen mun luuri alkoi väristä viesteistä. Mun typerät aivot ylikuumeni ja karkotti väsymyksen tiehensä, ne alkoi väkisin tehdä omaa sokkeloista kaavaansa siitä, kuka mua mahdollisesti pommitti enkä mä enää mitenkään onnistuisi saamaan unta.
Mua pelotti, että se oli äiti. Mua pelotti, että se yrittäisi pakottaa mua tulemaan takaisin kotiin ja mua odottaisi siellä vuosisadan ristikuulustelu enkä mä saisi elää normaalia elämää enää koskaan.
Jostain syystä mua kuitenkin pelotti ehkä vielä enemmän se, että se olisi iskä. Mä pelkäsin sen sanovan, että oli jutellut äidin kanssa ja että ne oli nyt samalla puolella eikä iskäkään kestäisi enää sen ällöttävää lesbotytärtä silmissään. Mua pelotti, että ne oli sopineet laittavansa mut pakkohoitoon tai jotain yhtä kammottavaa, mutta kun mä sitten lopulta nousin ylös ja katsoin hampaita kiristellen puhelimen näyttöä, pommittaja ei ollut kumpikaan niistä.
Se oli Kaisla.
[08:40] Hei Eve Missä sä oot? Onks kaikki hyvin? Teidän äiti sano, että sä olit vaan yhtäkkiä seonnu ja häipyny
"Mitä helvettiä?" mä pihahdin ääneen, sain Elisan ynähtämään sängyn toisella puolella. Se ei kuitenkaan onneksi herännyt, joten mä avasin varovasti huoneen narisevan oven, livahdin olohuoneeseen ja sieltä parvekkeelle.
Mä nostin eilen tyhjennetyn viinipullon tuhkakupiksi ja sytytin itselleni Elisan askista hermosauhun, mitä mä en ihan näin aikaisin aamusta uskonut tarvitsevani. Mä katsoin liian lämpöisesti paahtavaa aamuaurinkoa ja rauhallista kylämaisemaa edessäni, yritin rauhoittua itsekin, mutta mun puhelin alkoi väristä taas.
[08:47] Voitko sä pliis soittaa mulle?
Mä katsoin Kaislan viestiä otsa rypyssä. Mä en ollut sen kanssa mitenkään erityisen läheinen, kun ei meillä kauheasti muuta yhteistä ollut kuin se, että myös Kaislan äiti oli luonut tyttärelleen kohtuuttoman suuret paineet. Me oltiin siitä joskus puhuttukin, kun äiti oli arvostellut kovaan ääneen mun mekkovalintaa liian tiukaksi mun kropalle, mutta sen syvempiä keskusteluja me ei oltu Kaislan kanssa enää sen jälkeen käyty. Kaisla treenasi salilla ja harrasti paljon kaikkea, se oli sievä ja hyväkäytöksinen ja sen luonne oli iloinen ja pirskahteleva. Se oli mun vastakohta ihan kaikessa ja ihan liian hyvää pataa mun äidin kanssa, joten se oli jonon hännillä niistä ihmisistä, kenen kanssa mä halusin mun ahdistuksesta puhua.
