Pala Taivasta✅

Läheisyyden kipeä

Sade piiskasi ikkunaa ja mua harmitti. Me oltiin vasta joulukuun alussa mut olis silti ollut ihan mukavaa jos ilma olis ollut sen mukainen. Ihan kuten kaikissa joulukalenteri- ohjelmissakin aina... Siellähän oli lunta metritolkulla jo marraskuun puolesta välistä lähtien. Kuka sanoi että oli lottovoitto syntyä suomeen..

Joel selasi puhelintaan keskittyneenä. Se kaiketi tutki taas jotain tilastoja biisien kuuntelukerroista ja teki niistä omia johtopäätöksiään. Mua asia ei sinänsä jaksanut kiinnostaa. Pääasia että jengi tykkäsi kuunnella.

Jatkoin ikkunasta ulos tuijottelua. Tänään mulla oli sellainen päivä et olisin vain halunnut pysyä himassa. Mä olisin ollut valmis tekemään mitä tahansa ettei olis tarvinnut lähteä tuonne sateeseen talsimaan. Ei muhun yleensä ilma mitenkään erityisesti vaikuttanut mut nyt mua todella masensi.

"Mitä hän miettii?" kuului kysymys pöydän toiselta puolelta. Siirsin katseeni Joeliin ja taioin huulilleni hennon hymyn.

Mies näytti hyvältä. Jälleen kerran. Sen siniset silmät näytti kovin uteliailta ja katseesta loisti kiinnostus. Ja sen huulet.. voi luoja ne huulet...

"Ärsyttää vaan tuo ilma" vastasin hetken sitä tuijotettuani. Kai mulla siihen oikeus oli. Olihan se sentään mun.

Joelia ei yleensä sääilmiöt sen enempää jaksaneet kiinnostaa. Jos satoi vettä, sitä vitutti. Jos paistoi aurinko, sitä vitutti. Oli siis käytännössä katsoen aivan yksi ja hailee vaikka taivaasta olis satanut kissoja..

"Älä sit kato ulos" Joel tokaisi huvittuneena ja kohotti kulmiaan merkitsevästi.

Ihan kun mä en jo muutenkin kaikki mahdolliset ajat käyttäis sen tuijottamiseen. Minkä mä sille mahdoin etten saanut silmiäni irti siitä. Ei siitä!

Mä katsoin kun se nousi paikaltaan ja lähti roudaamaan kahvimukiaan tiskialtaaseen. Ihan tosi.. voisinko olla enää yhtään ilmeisempi...

Se tuli mun taakse ja kietoi kätensä mun kaulaan. Sille ominainen tuoksu leijaili mun nenääni ja hetken mä koin olevani jossain taivaan kaltaisessa paikassa. Ainut tilaisuus olla edes hetki pala taivasta.

"Mä meen nyt suihkuun" se totesi ja sujautti muutaman pikaisen suukon mun hiuksiin. Se irrotti otteensa lähteäkseen mutta mä en halunnut päästää sitä vielä menemään. Vedin sen kädestä syliini istumaan ja kiedoin käteni sen ympärille.

Se naurahti ja katsoi mua huvittunut ilme kasvoillaan.

"Ootpa sä nyt läheisyydenkipeä" sen ääni sanoi.

Joskus vain oli niitä päiviä kun teki mieli takertua toiseen eikä päästää koskaan irti. Juuri nyt mulla oli sellainen päivä. Mä halusin vain olla sen lähellä ja pitää siitä kiinni ihan kuin tietäisin joutuvani päästämään irti hetkenä minä hyvänsä.

"Mul on ollu ikävä sua" sanoin mutristaen huuliani.

Joel katsoi mua hymyillen ja kietoi kätensä mun kaulaan. Se painoi otsansa mun omaa vasten ja sulki silmänsä. Sen tahdikas hengitys kutitti hennosti mun huulia.

"Tässähän mä oon ollut koko ajan" se sanoi.

Se oli totta ja pelkästään hyvä asia. Musta vain tuntui et mä olin jokaisessa suhteessani ollut se läheisyydenkipeä tarrautuja, aivan kuten tässäkin. Tähän mennessä juuri se oli ajanut kaikki aina pois mun luota ja nyt mä salaa pelkäsin sen kyllästyttävän myös Joelin.

"Niin.." huokaisin hiljaa.

Se sai Joelin avaamaan silmänsä ja katsomaan mua hieman huolestuneen näköisenä. Mä tiedän miten vaikeaa saattoi olla uskoa et Joel osasi olla huolehtivainen, mutta sitä se todella oli. Sen kanssa oli aina turvallista ja siihen pystyi luottamaan et jos sä et itse jaksanut kannatella itseäsi, se kyllä auttoi takaisin jaloilleen.

"Mä tiedän et yö on pitkä aika olla erossa. Varsinkin kun me nukutaan aina sylikkäin" se sanoi virnistäen. Sehän oli täysin eri asia kun silloin ei oltu hereillä!

Totta puhuen se oli ihan oikeassa lievän sarkasminsa kanssa. Siitä lähtien kun me oltiin alettu olemaan yhdessä, ei yhtäkään yötä ettei me oltais nukahdettu toistemme syliin. Jos se tuntui oikealta ja turvalliselta, niin mitä sitten?

"Hyvä pointti" huomautin.

Siirsin etusormellani miehen silmille eksyneet hiukset sen korvan taakse ja hymyilin. Miten ihmeessä me oltiin pystytty olemaan kaikki nämä vuodet vain kavereita?! Oltiinhan me aina oltu paljon enemmän mutta ei ihan tällä tasolla. Jos sitä yhtä hairahdusta ei laskettu kuvioon mukaan...

"Mä meen nyt sinne suihkuun" se sanoi hymyillen ja painoi hellän suukon mun huulille. Päästin vastahakoisesti käteni irti sen ympäriltä ja annoin sen mennä.

"Jätkät tappaa meiät jos ollaan taas myöhässä" se totesi lähtiessään.

Se saattoi hyvinkin olla oikeassa. Ei olis muuten ensimmäinen kerta kun myöhästyttäis treeneistä sen takia et ajantaju oli kadonnut... kaikki aina väitti uskovansa ne selitykset myöhästymisille mut ei niitä todellisuudessa kukaan voinut uskoa.

Paras oli se, kun me yhtenä iltana oltiin katsottu jotain leffaa ja siinä sitten.. no.. tehty se, ensimmäistä kertaa, jos nyt niin saattoi sanoa. Ja aamulla siitä inspiroituneina jatkettu samalla linjalla tajuamatta et oltiin siinä kohtaa jo tunti myöhässä..

Niko oli kysynyt et mikä helvetti meillä kesti ja Joel oli väittänyt kirkkain silmin kompastuneensa aamulla imuriin, joka oli vahingossa mennyt päälle ja saanut sen kaulassa olevat jäljet aikaan. Sehän selittikin sen miksi me oltiin lopulta lähes 2 tuntia myöhässä...

***

Lupasin teille siirappia niin siihen saatte nyt sitten hukkua :))