Pala Taivasta✅

Näin on hyvä

Joel tutkaili keskellä olohuoneen lattiaa olevaa pahvilaatikkoa ja yritti saada jotain selkoa sen sisällöstä. Sieltä pilkotti jos jonkin näköistä härpäkettä. Mistä meille oli edes kasaantunut tuo kaikki roju?

Se nosteli esille kultaisia sekä punaisia kimaltelevia köynnöstettyjä nauhoja, jotka sai pelkästään mun mielikuvituksen juoksemaan kovempaa kuin villivarsa. Noista olis vielä paljon hyötyä jouluyönä, jos olisi...

"Haluut sä punasta va kultasta?" Se kysyi tasapainotellen nauhoja käsissään kuin vaakakupissa. Eikö niitä molempia voinut laittaa? Enempi parempi, eikö se niin ollut? Joulukuusen koristelu oli oikeasti yksi työläimmistä asioista mitä mä tiesin!

Sen piti olla juuri täydellinen. Ei mitään liikaa eikä liian vähän. Se oli melkein kuin avaruustiedettä.. yksikin tasapainoton osa ja koko joulu oli pilalla vaikka loppuviimeksi kaikki perustui vain täydelliseen tähteen..

"Laitetaan punasta. Kultaa mulla on jo" tokaisin hymyillen ja siirsin Joelin silmille loikanneita hiuksia. Se hymyili vastineeksi ja kietoi punaisen nauhan mun kaulaan. Joko se muhun kyllästyi..? Vai saiko sekin päähänsä jotain aivan muuta? Miten hitossa me ei vielä oltu onnistuttu telomaan toisiamme tämän pahemmin kun mielikuvitus oli tätä luokkaa?! Meidän parisuhde taisi perustua vain kaksimielisyyteen...

"Punanen pukee sua" se tokaisi virnistäen.

Mitäköhän tuo oli tarkoittavinaan? Mä kun olin vain varma siitä et musta pukee mua koska sen kanssa edes mä en voinut epäonnistua. Sitä paitsi punainen oli aivan liian iloinen väri mun synkkää olemustani ajatellen. Musta puki mun sielua paremmin. Voitteko muka väittää muuta?

"Tiät sä mikä sun päälle sopii?" Kysyin hymyillen. 

Tuo oli oikeastaan kompa sillä sen päällä kaikki näytti hyvältä. Se ei vain osannut näyttää kuin hyvältä eikä siitä mitään haittaa ollut. Päinvastoin. Enemmän iloa mulle. Tai sitten kolikon kääntöpuolena olisi voinut todeta että ei yhtään mikään. Mä sain tuon kuulostamaan todella julmalta mutta eiköhän se itsekin olisi tajunnut mitä mä tarkoitin. Kuka nyt ei olisi...

"Sinä" se sanoi vetäen mut kiinni itseensä.

Sitä mä en kyllä ollut aikeissa sanoa mutta kelpasi sekin. Saattoi hyvinkin pitää paikkansa. Siitä mä en tiedä miltä se näytti mut sitäkin paremmin sen miltä se tuntui... Luojan kiitos mun ei sitä tarvinnutkaan nähdä. Hmm...

"Miks me muuten koristellaan kuusi jo nyt?" Kysyin jo hetken asiaa pääni sisällä pohtineena. 

Yleensä mä olin tottunut siihen et se sai asun ylleen vasta päivää ennen joulua. Se oli ehkä hieman vanhanaikaista mutta musta perinteiden kunnioittaminen oli ihan mukavaa. Ei sillä ollut samaa merkitystä jos sen koristeli kahta viikkoa ennen. Se oli musta ikään kuin viimeinen silaus.  Siitä joulu alkoi. Tiedättehän?

"Me ei olla joulua himassa niin haluun ihailla sitä sit edes hetken ennen" vastaus kuului. 

Olinko mä havaitsevinani lievää katkeruutta sen äänessä? Joko se oli muuttamassa mieltään? Se kelpasi mulle kyllä! Mä taisin olla oikea ihmishirviö... mä vain halusin viettää edes pienen hetken joulusta rakkaani kanssa ihan kahdestaan...

Kiedoin käteni tuon sinisilmäisen poikaystäväni ympärille ja halasin sitä hellästä takaapäin. Painoin kasvoni sen ihoa peittävää pehmeää kangasta vasten. Siinä oli hyvä olla. Ihan niin kuin pitikin.

"Noniin tarrautuja. Haluatko laittaa punaset vai kultaset pallot?" Se kysyi kääntymättä vielä ympäri. Ihan kuin sekään olisi halunnut mun irtautuvan... samanlainen tarrautuja se oli kuin minäkin joten eipä ollut paljoa varaa heitellä. Ja niin oli vakka kantensa valinnut...

"Anna punaset" mumisin.

Eikö me voitais olla koko joulu näin. Tässä omassa olohuoneessa, oman rakkaan kanssa. Unohtaa kaikki muu ympäriltä. Meillä oli jo kaikki mitä ikinäkään tarvittiin. Toisemme. Ei me tarvittu muuta eikä tultais tarvitsemaankaan. Eihän? Näin oli hyvä ja näin tuli aina olemaan. 

***

Totanoinniiiiin... mun oli tarkotus lopettaa tää jouluaattoon mut sainki täs muutaman idean lisää joten jatkankin tätä uuteen vuoteen asti :))