Gentle Giant | Y/n & Tommi

38.

Tommi

Tuuli puhaltaa ulkona ja kaatosade hakkaa rakennuksen ikkunoita ja kattoa. Ravaan malttamattomana edestakaisin sairaalan tyhjällä käytävällä. Y/n vietiin juuri hetki sitten tutkimuksiin ja tämä odottaminen piinaa minua. Ajatukseni kiertävät kehää vuorotellen Y/n:ssa ja meidän lapsessamme. Haluaisin uskoa, että kaikki kääntyy vielä parhain päin, mutta alitajuntani viestii minulle, että tämä ei tiedä mitään hyvää...

Menen hakemaan kahvin automaatista, joka on jo toinen tässä lyhyen ajan sisällä. Minun täytyy pysyä skarppina, tapahtui mitä hyvänsä. 

Mitä kauemmin kestää, sitä huonompia uutisia on luvassa, tai jotenkin niin se yleensä menee. Y/n olisi jo tullut takaisin ja olisimme jo sikeässä unessa sängyssäni, jos kaikki olisi hyvin. Ehdin jo juomaan tuon toisenkin kahvikupillisen ja nyt pyörittelen tyhjää pahvimukia kädessäni. Turhautuneena ja kärsimättömänä, heitän tyhjän mukin roskista kohden, vain missatakseni roskiksen parilla sentillä. Mutisen itsekseni pari kirosanaa, kun nousen ylös tuolista korjaamaan jälkeni.

Kumarrun nappaamaan roskiksen viereen lentänyttä mukia ja siinä samalla kuulen yhden käytävän ovista avautuvan takanani. Viskaan mukin ripeästi roskiin ja käännyn ympäri. Y/n tulee ulos tutkimushuoneesta silmät punaisina ja turvonneina itkemisestä. Hän tuijottaa lattiaa ja niiskuttaa vaimeasti. En uskalla sanoa mitään, vaan otan muutaman, varovaisen askeleen lähemmäs häntä.

"Y/n?", kuiskaan hiljaa, jotta saan hänen huomionsa.

Y/n nostaa surullisen katseensa minuun ja katsoo minua suoraan silmiin omilla itkuisilla silmillään. Tuo näky murtaa sydämeni.

Hän ottaa pari askelta lähemmäs minua ja kietoo kätensä tiukasti ympärilleni. Hän painaa päänsä rintakehääni vasten ja nyyhkii vaimeasti. Vastaan halaukseen ja painaudun niin lähelle häntä, kuin mahdollista. Silittelen tuon selkää pitkin ja rauhallisin vedoin ja annan hänen kerätä voimansa kertoakseen uutiset.

"Tommi...", Y/n sanoo nimeni ääni väristen ja nostaa katseensa takaisin minuun.

Katson häntä takaisin silmiin kuuntelemisen merkiksi.

"M-meidän lapsi on poissa", hän saa juuri ja juuri sanotuksi, ennen kuin alkaa itkemään vuolaasti.

Vedän Y/n:n tiukasti itseäni vasten, ennen kuin tuo on vähällä lyyhistyä maahan itkemään. Y/n tärisee otteessani ja nyyhkyttää samalla happea haukkoen. Tunnen kuinka omatkin silmäni kostuvat ja yksinäinen kyynel valuu silmäkulmastani.

Tuntuu, kuin koko maailma olisi pysähtynyt. Tämän on oltava pahaa painajaista. Me menetimme lapsemme. Kaikki oli vasta äsken niin hyvin ja hetkessä kaikki muuttui. Juuri kun me molemmat ehdimme tottua ajatukseen perheestä ja kiintyä lapseemme, niin se onni vietiin meiltä pois. 

Olemme pidelleet toisiamme jo useamman minuutin. Emme ole vaihtaneet sanaakaan hetkeen ja Y/n vaikuttaa rauhoittuneen hieman. 

"Mennään kotiin", kuiskaan lopulta ja irtaudun Y/n:sta.

Y/n ei vastaa mitään ja kiedon toisen käteni hänen harteilleen ja kuljetan meidät ulos sairaalasta. Ulkona on pimeää ja sataa kaatamalla. Yritän parhaani mukaan suojata itsemme kaatosateelta. Istumme autooni ja Y/n niiskuttaa hiljaa ja pyyhkii silmiään nenäliinalla.

"Tommi, voisitko sä viedä mut kotiin?", Y/n kysyy hiljaa, kun lähdemme liikkeelle.

"Okei, mä tuun sun seuraksi, jotta kummankaan ei tarvitse olla yksin", myönnyn ja silitän toisella kädelläni hellästi tuon reittä.

"Ei millään pahalla mutta... musta tuntuu, että haluaisin olla nyt yksin", hän sanoo varovasti.

"Mä en todellakaan aio jättää sua yksin. Meidän kummankaan ei pitäisi olla nyt yksin", sanon lempeästi, mutta määrätietoisesti.