Wherever You Are (Book 2)

Chapter 10

Tuijotin lattiaa pöllämystyneenä. En oikein tiennyt mitä sanoisin. Luulin, että hän ei seurustellut kenenkään kanssa nyt. Olisi pitänyt arvata niistä pinkeistä matkalaukuista. Tämän kuluneen vuoden aikana olin oppinut yhden asian: Luke oli jatkanut elämäänsä. Kun Anna selitti heistä aina innoissaan, minulle tuli hyvä sekä todella paha mieli. Oli mukava kuulla, että heillä meni hyvin! Mutta mukavaa kuultavaa ei ollut se, että Lukella oli koko ajan uusi tyttöystävä. Se sattui silloin, mutta ei niin pahasti kuin nyt. Tilanne oli erilainen. Luulin, että olin päässyt yli hänestä, mutta miksi sitten tunsin näin?

"Te ette seurustele" Totesin viimein ja siirsin katseeni lattiasta Ashtoniin, joka näytti siltä, että hän hyppäisi kohta parvekkeelta alas.

"Mutta-" Yritin jatkaa, mutta silloin hän astui huoneeseen, edelleenkin posket punaisina. Luke katsoi ensin minua ja sitten muita. En tiennyt mitä hän ajatteli, mutta sen voin sanoa, että hän oli hämmentynyt.

"Mitä täällä tapahtuu?" Hän kysyi ja haroi hermostuneesti sormilla hiuksiaan. Luke katsoi kavereitaan ja loi heihin vihaisen katseen.

"Sulla on tyttöystävä?" Kysyin puolestani ja näin, kun Michael läpsäisi itseään otsaan, Calumin pakittaessa hiljaa pois paikalta. Täydellinen hiljaisuus laskeutui huoneeseen, kun kukaan ei puhunut mitään. Luke tuijotti minua ja minä puolestani häntä. Jos hänellä kerta oli tyttöystävä, miksi hän sitten nukkui minun paitani kanssa? Joskus en vain tajunnut miehiä ollenkaan.

"Voinko mä puhua sun kanssa kahden?" Hän kysyi muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen ja viittasi parvekkeelle päin. Naurahdin hiljaa itsekseni ja katsoin hetkeksi muualle päin.

"Jos sulla on jotakin selitettävää, sä voit sanoa sen meidän kaikkien kuullen" Sanoin viileästi, samalla pudistaen päätäni. Tyytyväinen ilme löysi paikkansa kasvoiltani ja tiesin voittavani. Jos hän ei kerta itse sitä voinut kertoa, niin hän saisi myös selittää kaikkien kuullen. Minun mielestäni se oli reilua.

"Ole kiltti" Hän aneli. Hänen ilmeensä oli vakava. En tiedä miksi, mutta nyökkäsin hänelle ja seurasin tätä parvekkeelle. Olin ollut voitolla ja annoin periksi: Olin heikko!

Lämmin ulkoilma otti meidät vastaan lempeästi ja se sai minut rauhoittumaan. Hän sulki parvekkeen oven perässämme ja istui alas. Istuin vähän kauemmas, häntä vastapäätä niin, että pystyin katsomaan tätä suoraan silmiin puhuessamme. Mieleeni palasi monta muistoa. Meillä oli aina ollut tapana puhua kaikesta juuri parvekkeella, oli asia iloinen taikka surullinen. Osa syy siihen oli myös se, että me poltimme silloin.

"Mä ja Janice seurusteltiin vähän aika sitten" Hän aloitti rauhallisesti. Tämä oli vähän samantapainen tilanne kuin silloin, kun hän kertoi minulle Sarahista: Halusin kuulla, mutta samalla en.

"Me erottiin vähän aika sitten" Hän jatkoi, samalla leikkien huulikorullaan. Minulla oli paljon kysymyksiä, johon olisin halunnut saada vastauksen, mutta en ollut varma vastaisiko hän niihin, vai pahentaisiko se meidän tilannettamme. En olisi halunnut riidellä kenenkään kanssa, varsinkaan Luken. Emme olleet enään teinejä, jotka riitelivät jokaisesta asiasta. Olemme aikuisia, vaikka se tuntuikin hassulta.

"Voinko mä tässä välissä kysyä jotakin?" Tiedustelin ja liikahdin hieman, hakien parempaa asentoa. Hän nyökkäsi hitaasti, joka tarkoitti sitä, että hän ei ollut varma olisiko se hyvä idea. Minun oli kuitenkin pakko tietää! Vedin muutaman kerran syvään henkeä ja suljin silmäni, ennen kuin kysyin sen pahimman kysymyksen:

"Enkö mä merkannutkaan sulle mitään?"

Tarkkailin hänen kasvonpiirteitänsä ja tiesin, että tämä kysymys oli se mitä hän oli varmaankin pelännyt. Hän tuijotti maata, kulmat kurtussa. Sydämmeni pamppaili liiankin lujaa, kun odotin vastausta. En tiennyt mitä tekisin, jos hän vastaisi kysymykseeni kielteisellä sanalla. Olisin tuhlannut vuoden tuohon poikaan, joka ei selvästikään ollut koskaan edes välittänyt minusta.