Uusien alkujen kesä

Luku 4 - Sairaanhoitajia(ko?)

Kyynärpäästäni säteilee vihlaiseva kipu joka puolelle kehoani, ja irvistän kivusta. Kuulostaa siltä, että vieressäni joku yrittää nousta pystyyn, mutta näkökenttäni pyörii niin, etten pysty tarkentamaan katsettani.

"Sori mä en yhtään huomannut, että sä tulit sieltä kulman takaa", joku sopertaa. Maailman palautuessa takaisin paikoilleen huomaan pojan kasvot, jotka tarkkailevat minua yläpuoleltani säikähtäneen näköisinä. Poika näyttää etäisesti tutulta, mutta minulla kestää hetki tajuta hänen olevan Otto, Islan poikaystävä.

"Ootko sä kunnossa?"

"Joo... kai mä oon", sanon hämmentyneenä ja yritän nousta käsivarsieni varaan istumaan. Toinen käsi tuntuu kuitenkin jotenkin oudolta.

"Ai oot vai, kato tota kättä", Otto sanoo kalpeana. Vilkaisen vasenta kättäni, ja huomaan takin hihan olevan rikki ja veressä kyynärpään kohdalta.

"Oho, on siihen näköjään jotain sattunut."

"Pystytkö sä liikuttamaan sitä?" Oton viereen kyykistynyt toinen poika kysyy. Tunnistan ruskeista silmistä ja kiharoista Alvarin. Kokeilen varovasti taittaa kättä ylös ja alas ja onnistun, mutten irvistämättä.

"Tuntuuko muuten pahalta? Sattuuko päähän?"

Pudistelen päätäni. Oikeastaan tuntuu ihan hyvältä, ainoa mihin sattuu on vasen käsi.

Otto katsoo minua nolon näköisenä. "Mä oon oikeesti tosi pahoillani Matilda. Etkö sä ollutkin Matilda?" Nyökkään. "En tajua, miten olin niin sokee, etten nähnyt sua ollenkaan."

"Ei se mitään, mun vika kai se oli ihan yhtä paljon", heilautan tervettä kättäni. "Oishan munkin pitänyt katsoa eteeni. Sitä paitsi mä oon ihan ookoo, mutta entä sun haavat?" katson huolestuneena Oton polvista repeytyneitä farkkuja ja kämmentä, jossa on pahan näköiset naarmut.

"Pikkunaarmuja vaan", Otto huitaisee kädellään.

"Teiät pitää varmaan molemmat nyt paikata kuntoon", Alvar sanoo. "Tulkaa meille, mä asun tässä ihan lähellä ja meillä pitäis olla jotain sidetarpeita kotona."

"Joo", Otto huokaisee ja hakee rullalautansa tien vierestä. Alvar ojentaa minulle kätensä ja katsoo kysyvästi.

"Joo, kai se käy, kiitos." Tartun hänen käteensä ja annan hänen auttaa minut ylös. Yritän heittää repun takaisin selkääni, mutta vasen käsi ei taitu tarpeeksi taakse.

"Anna mä autan", Alvar sanoo, ottaa repun kädestäni ja heittää olalleen. Otto laskee lautansa maahan, potkaisee vauhtia ja lähtee rullaamaan eteenpäin. Seuraamme Alvarin kanssa perässä.

Minua vähän hävettää koko törmäysepisodi, eihän minulle ole tullut kuin pieni ruhje kyynärpäähän ja nyt pojat ovat viemässä minua paikkailtavaksi ja sidottavaksi omaan kotiinsa. Olisinhan minä voinut mennä omalle kämpällenikin ja pestä haavan siellä. Toisaalta en voi kyllä väittää, että minua ihan hirveästi haittaisi antaa poikien auttaa ja huolehtia minusta. Oikeastaan se tuntuu aika kivalta. Mahanpohjassa kipittää pieniä perhosentoukkia kun katson silmäkulmastani vierelläni kävelevää Alvaria, joka kantaa reppuani toisella olallaan. Tuuli pörröttää hänen tukkansa laineita ja hänen vilkaistessa minua jään kiinni tuijottamisesta. Tunnen, kuinka puna leviää sekunnissa varpaista korviin asti, eikä salamannopea katseen kääntäminen omiin kenkiinikään enää auta. Kunpa voisin kaivaa kuopan keskelle katua ja haudata itseni siihen.

Alvar on kuin ei olisi huomannut mitään ja kysyy:

"Missä koulussa sä oot muuten ollut peruskoulun? Me ei olla taidettu törmätä aiemmin."

"Mä oon Kuosmasta kotosin, muutin tänne itse asiassa just eilen. Että sen takia ei varmaan olla tavattu", hymyilen.

"Aijaa, tervetuloo Saarnikoskelle! Tulitko sä töihin vai opiskeleen vai jotain muuta?"