Uusien alkujen kesä

Luku 11 - Kaikki hyvin?

Ajattelen Alvaria, kun avaan ulko-oveni, astun sisään ja sytytän valot eteiseen. Ajattelen häntä, kun kiertelen kaikki huoneet, ihmettelen hiljaisuutta ja muistan Siinan olevan vanhemmillaan viikonlopun. Ajattelen Alvaria, kun menen suihkuun, vaahdotan shampoon tukkaani ja kietoudun suihkun jälkeen jättimäiseen pyyhkeeseeni. Ajattelen häntä, kun etsin jääkaapista syötävää, löydän yhden pienen jugurttipurkin ja syön sen iltapalaksi tuijotellen haaveillen ikkunasta ulos.

Ja ajattelen häntä varsinkin silloin, kun nappaan kännykkäni pöydältä nukkumaan mennessäni, ja huomaan uuden Snapchat-ilmoituksen.

Alvar.Suomela lisäsi sinut kaveriksi!

Kännykkä lähes putoaa kädestäni, kun napautan itseni Snapchattiin. Lisään Alvarin takaisin miettimättä hetkeäkään, ja jään jännittyneenä odottamaan, laittaako hän snäppiä. Ei mene kauaakaan, kun häneltä tulee kuva. Siinä näkyy puolet hänen kasvoistaan ja teksti: Onhan tää oikee Matilda?

Hymyilen ja näppään kuvan, jossa näkyy osa naamastani.

Miltä näyttää?

Alvar vastaa muutamassa sekunnissa.

Hyvältä! Oikee on.

Tunnen itseni erittäin typeräksi makoillessani yksin sängyssäni ja tuijottaessani leveä kestohymy kasvoillani kännykkääni, mutta kai sitä nuorena ja ihastuneena saa olla vähän hölmö. Snäppäämme vielä hetken Alvarin kanssa niitä näitä, kunnes hän toivottaa hyvää yötä ja kännykkäni hiljenee. Tuijotan kännykän näyttöä vielä jonkin aikaa, mutta se pysyy mustana. Lopulta luovutan, asetan herätyksen aamuksi ja laitan kännykän yöpöydälle. Heittäydyn selälleni sängylle ja levitän käteni sivuille. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Vielä muutama viikko sitten en ollut ikinä edes nähnyt Alvaria, ja nyt pelkkä hänen nimensä ajatteleminen saa koko kehoni kuplimaan ja kihelmöimään, ja aivoni menemään oikosulkuun.

Olen aikaisemmin seurustellut kerran, lukiossa. Olin silloin lukion tokalla ja Veeti oli abiturientti, vuoden vanhempi kuin minä. Veeti oli hyvännäköinen ja hauska, ja istuimme psykologian kursseilla usein vierekkäin. Muutaman pari- ja ryhmätyön jälkeen suhteemme alkoi vaivihkaa, ja seurustelimme lopulta hieman yli puoli vuotta. Luulen, että olimme molemmat helpottuneita, kun sain viimein kerättyä tarpeeksi rohkeutta kertoa hänelle, ettei meidän juttumme toiminut. Olimme enemmän ystäviä kuin pariskunta, ja pysyimmekin kavereina loppulukion ajan. Lukion jälkeen välimme ovat haalistuneet lähes olemattomiksi, mutta eikös se ole aika luonnollista.

Veeti ei kuitenkaan saanut minua näin sekaisin, ei edes suhteemme alussa, jolloin olin kyllä ihastunut häneen, ainakin jossain määrin. Silloin pysyin kuitenkin järjissäni ja täysin toimintakykyisenä, mutta nyt maatessani sängylläni meritähtiasennossa minusta tuntuu, etten ole tällä hetkellä kumpaakaan. En järjissäni, enkä toimintakykyinen.

Jotenkin onnistun silti aamulla nousemaan sängystä, suorittamaan aamutoimet ja kävelemään töihin. On minun tiskivuoroni, mistä olen tavallaan iloinen, sillä keittiön puolella voin olla omissa ajatuksissani eikä minun tarvitse keskittyä asiakkaiden palvelemiseen. Eliel ja Isla tuovat uutta tiskattavaa tasaiseen tahtiin, joten aika ei käy pitkäksi.

Erään kerran kun Isla taas tulee keittiön puolelle, hän kumartuu puoleeni kulmat kurtussa.

"Mikä Elieliä oikein vaivaa? Tiedätkö sä?"

"Häh, en!" hätkähdän. "Miten niin?"

"No yleensä se on aina iloinen ja hymyileväinen, mutta nyt se vaan murjottaa koko ajan. En oo ikinä ennen nähnyt sitä tällaisena, ei hymyile asiakkaillekaan samalla tavalla kuin normaalisti!"

"Kamalaa, mä en oo edes huomannut! Ootko sä kysynyt, mikä sillä on?"

"Oon, monta kertaa, mutta sillä taitaa mennä hermot muhun jo. Ensin se väitti, että kaikki on hyvin, mutta viime kerran kun kysyin, se käski mun vain huolehtia omista asioistani."

"Voi ei! Mitä jos on tapahtunut jotain vakavaa?"

"No nii-in, ehkä me voitais auttaa sitä tai jotain! Mutta kun ei se suostu kertomaan, mikä on vialla. Voisitko sä kysyä siltä, sulle se ei ehkä kehtaa olla niin suora ja ilkee kun mulle?" Isla kysyy anova irvistys kasvoillaan.

"Joo, totta kai mä kysyn", lupaan.

Seuraavalla kerralla kun Eliel tuo tiskejä, katson häntä tarkasti. Isla oli oikeassa, Elielin perusilme ei ole yhtä avoin ja iloinen kuin yleensä. Hän jättää tiskit pöydälle ja on jo lähtemässä, kun avaan suuni.

"Eliel, odota!"

Hän kääntyy katsomaan minua kysyvästi.

"Onko... onko kaikki hyvin?" kysyn, ja samassa kadun sanavalintaani, sillä selvästikään kaikki ei ole hyvin. Kysymykseeni on liian helppo vastata myöntävästi, jos haluaa välttää syvemmän keskustelun. Niin kuin Eliel tekeekin.

"Joo, on, kiitti. Sulla?"

"Joo, on mullakin. Mietin vaan... näytät ehkä vähän alakuloiselta", kokeilen kepillä jäätä.

"Ai, nukuin vaan huonosti viime yönä, siitä varmaan johtuu tää väsynyt ilme", hän sanoo ja hymyilee, mutta hymy ei ylety silmiin asti. Hän ottaa muutaman askeleen takaisin ovelle päin, mutta kääntyy sitten takaisin.

"Oikeestaan... haittaisko sua vaihtaa paikkoja? Mua väsyttää niin, etten jaksaisi seistä kassalla. Mieluummin olisin täällä takana tiskaamassa."

Kohautan olkapäitäni hieman yllättyneenä. "Joo, kai se sopii. Jos siis oikeesti haluat?"

"Kiitos!" Eliel sanoo helpottuneen näköisenä ja vetää ison tiskiesiliinan päälleen. Kiskon omani pois ja siistin nopeasti ponnarini ennen kuin menen salin puolelle. Isla näyttää hämmästyneeltä huomatessaan minut kassan takana, ja tuleekin heti luokseni.

"Me vaihdettiin paikkoja, Eliel halus mieluummin tiskaamaan", selitän ennen kuin hän ehtii edes kysyä. Isla kohottaa kulmakarvojaan yllättyneenä.

"Okei? No ei kai siinä mitään. Kysyitkö siltä mikä sitä painaa?"

"Kysyin, mutta ei se mullekaan kertonut mitään", huokaisen. "Väitti vaan nukkuneensa huonosti."

"No just joo, kyllä tässä on nyt kyse jostain muusta", Isla tuhahtaa. "Mutta jos ei se halua kertoa niin ei kai me voida pakottaakaan. Toivottavasti ei oo kyse mistään vakavasta."

"Niinpä. Jospa se huomenna olis taas oma iloinen itsensä", sanon toiveikkaasti. Isla nyökkää. "Toivottavasti!"

Työpäivän jälkeen siivoamme paikat hiljaisempina kuin normaalisti. Elieliä ei selvästikään haluta jutella, ja vaiteliaisuus tarttuu minuun ja Islaankin. Kenties meillä normaalisti tuhlaantuu aikaa turhaan jauhamiseen ja vitsailuun, sillä lukitsemme kahvilan ovet lopulta ennätysajassa. Eliel murahtaa moikat ja lähtee talsimaan poispäin minun ja Islan jäädessä mietteliäinä katsomaan hänen peräänsä. Lopulta Isla huokaa ja kohauttaa olkapäitään.

"Nähdään huomenna!" hän huikkaa ja lähtee. Lähden itsekin kävelemään kotia kohti. Kaivan kännykkäni repun taskusta toivoen kuumeisesti, että siellä odottaa snäppi eräältä henkilöltä. Niin kuin odottaakin. Alvar on laittanut kuvan töistä ja kysyy, miten minun työpäiväni sujuu. Tunnen täyttyväni onnesta kuin ilmapallo, ja minulla menee hetki, että saan otettua kuvan jaloistani kävellessäni kadulla ja vastattua päivän olleen ihan ok. Alvar ilmestyy melkein heti paikalle ja katsoo snäppini. Hän kirjoittaa hetken, ennen kuin näytölleni ilmestyvät sanat: Onko suunnitelmia tälle päivälle? Sydämeni jättää muutaman lyönnin väliin, ja joudun muistuttamaan itseäni hengittämään välillä. Vastaan kieltävästi. Alvar kirjoittaa taas hetken. Ok, haluatko lähtee vaikka jäätelölle joskus myöhemmin? Mulla menee vielä töissä pari tuntia.

Tuijotan sanoja hetken, nostan katseeni ja katselen ympärilleni, ja lasken sitten katseeni takaisin kännykän ruutuun. Viesti on siellä edelleen, selvinä suomen kielen sanoina. Vastaan tärisevin käsin: kuulostaa hyvältä!

Kuulostaa nimittäin todellakin hyvältä. Paremmalta kuin mikään ehdotus vielä sinä päivänä.