Uusien alkujen kesä

Luku 12 - Mä nään että sua vaivaa joku

"Ootko sä koskaan haaveillut, että osaisit lentää?"

Kysymys karkaa huuliltani katsellessani kahta taivaalla liitelevää lokkia. Se kuulostaa lapselliselta, ja vilkaisen Alvariin nähdäkseni, nauraako hän. Mutta hän pysyttelee vakavana.

"Itse asiassa oon", hän vastaa. "Harkitsin joskus yläasteella jopa lentäjän uraa", hän sanoo ja nauraa. "Se oli kyllä aika lyhyt vaihe."

"Kun mä täytin viis, mun hartain toive oli saada synttärilahjaks siivet. Äiti ostikin mulle sellaset keijunsiivet, ja mä luulin että ne oikeesti toimii. Oli ehkä mun lapsuuden pahin pettymys, kun mulle selvis, ettei niillä voinut oikeesti lentää", minä naurahdan.

Istuskelemme venesataman laiturilla ja heiluttelemme jalkojamme veden yläpuolella. Aurinko on laskemassa, ja järven pinta väreilee tyynenä sinisen, turkoosin ja violetin eri sävyissä. Alvar laittoi minulle viestiä päästyään lopulta töistä, ja tapasimme läheisen jäätelökioskin luona. Siellä hän osti meille pehmikset, jotka syötyämme lähdimme kävelylle koivujen reunustamaa hiekkatietä pitkin. Tulimme lopulta venerantaan, ja jäimme tänne juttelemaan. Jotenkin olemme päätyneet kyselemään toisiltamme satunnaisia kysymyksiä vuoron perään.

"Mikä on sun pahin pelko?" Alvar kysyy tuijottaen mietteissään järvelle. Mietin hetken, ennen kuin vastaan.

"Varmaan se, että äidille tapahtuis jotain. Me ollaan aina oltu kaksin, äiti ja mä. Ei mulla oo ketään muuta."

Alvar nyökkää vakavana. "Mitä sun... isälle tapahtu?"

"Se kuoli. Syöpään. Mä olin sillon vaan kaks, mä en muista isästä mitään", sanon hiljaa. "Mulla on vaan valemuistoja, kun äiti on puhunut isästä niin paljon." Vaikka minulla ei olekaan oikeita muistikuvia isästä, hänestä puhuminen saa kaipuun vihlaisemaan sydäntäni. Olen elämäni aikana käynyt monenlaisia tunteita läpi isättömyyteen liittyen, mutta suurimmaksi osaksi olen hyväksynyt sen osaksi elämääni. En minä suremallakaan saa isää takaisin, on vain opittava elämään sen kanssa.

"Ai, sori. Mä oon pahoillani", Alvar sanoo.

"Kiitos", hymyilen vähän. "Mutta se on ihan okei, mä oon tottunut siihen, että mulla on vaan äiti."

"Se on hassua, että kun itellä on molemmat vanhemmat, niin ei tuu edes ajatelleksi, ettei kaikilla oo", Alvar sanoo. Olemme hetken hiljaa.

"Mikä sun pahin pelko on?" kysyn sitten uteliaana kuulemaan Alvarin vastauksen. Hänkään ei vastaa heti, vaan pohtii hetken.

"Ehkä se, että menettäisin mun kaverit jostain syystä", hän sanoo. "Yksinäisyys."

"Se ois kyllä kamalaa. Mä vähän pelkäsin, että en saa kavereita, kun muutin tänne. Kavereitten kaa kaikki on vaan hauskempaa kuin yksin."

"Jos sulle tulee joskus yksinäistä, voit aina tulla mun luo", Alvar lupaa virnistäen. Tunnen sulavani kuin jäätelö hellepäivänä.

"Kiitos, pidetään mielessä."

Lopulta nousemme ylös laiturilta ja kävelemme hitaasti takaisin jäätelökioskille, josta meidän täytyy lähteä eri suuntiin. Kioskilla pysähdymme vastakkain.

"Okei, nähdään taas", Alvar sanoo pehmeästi. Hän katsoo minua pitkään, nostaa kätensä ja pyyhkäisee hiukseni varovasti korvani taakse. Ihoni tuntuu polttelevan kohdasta, johon hän piirsi sormellaan. Minua värisyttää, ja huomaan äkkiä lakanneeni hengittämästä. Raotan huuliani sanoakseni jotain, mutta mieleni on tyhjä eikä suussani ole sanoja. Suutele minua on ainoa ajatus, jonka erotan kirkkaasti mieleni myllerryksestä. Suutele minua.

Mutta Alvar antaa kätensä pudota, hymyilee ja toivottaa hyvää yötä. Sitten hän lähtee ja jättää minut kaipaamaan kosketustaan.

Huokaan syvään ja lähden talsimaan kotia kohti. Hämärtyvä ilta alkaa viiletä, eikä minulla ole edes pitkähihaista mukana. Otan muutaman hölkkäaskeleen pysyäkseni lämpimänä, kun äkkiä huomaan tutun näköisen hahmon istuvan puiston penkillä mietteisiinsä vaipuneena.

"Eliel?" kysyn kummastuneena päästyäni lähemmäs ja varmistettuani, että penkillä istuva poika tosiaan on työkaverini. Eliel nostaa päänsä ja katsoo minuun yllättyneenä.

"Ai, Matilda. Mitä sä täällä teet?"

"Oon menossa kotiin", vastaan. "Mitä sä täällä teet?"

"Ajattelen", Eliel sanoo.

"Mitä?"

"Sitä, miten elämä voi yhdessä hetkessä olla parasta ikinä ja seuraavassa hetkessä ihan paskaa."

Kurtistan kulmiani ja istahdan Elielin viereen.

"Mitä sä tarkotat?"

"Äh, en mitään. Kunhan pohdin."

"Kyllä mä näen, että sua painaa joku. Jos mä voin auttaa jotenkin, niin sano vaan."

"Tuskinpa voit", Eliel naurahtaa ilottomasti. "Ellet osaa aikamatkustaa menneisyyteen tai jotain."

"En taida kyllä osata", myönnän. "Mutta osaan kuunnella, ja siitäkin voi olla yllättävän paljon apua. Mitä jos selittäisit mulle koko jutun ihan alusta alkaen?"

Eliel luo minuun pitkän silmäyksen kulmiensa alta kuin punniten ehdotustani.

"Mä tiiän, että me ei olla tunnettu kauaa, mutta lupaan, että voit luottaa muhun. En kerro edes Islalle, jos et halua", vannon.

Eliel on pitkään hiljaa, mutta huokaa sitten syvään.

"Muistaksä tallilta sen mun siskon kaverin, Leonan?"

"Muistan." Mieleeni muistuu heti Siirin ystävä, kaunis, pitkähiuksinen ja suurisilmäinen tyttö.

"No, meillä on ollut aika kauan jotain meneillään, ja muutama päivä sitten mä vihdoin kysyin siltä haluaisko se olla mun tyttöystävä."

"Ja?" kysyn sydän syrjälläni valmiina lohduttamaan Elieliä. Poikaparalla on siis sydänsuruja, kun hän on tullut torjutuksi!

"No, sit me alettiin seurustelemaan."

"Täh? Ai se halus olla sun tyttöystävä?"

"Miks noin yllättynyt ilme? Etkö sä usko, että joku vois haluta seurustella mun kanssa?" Eliel kysyy, mutta kuulen äänensävystä, että hän vain kiusaa minua.

"Älä viitsi, totta kai uskon! Mutta miksi ihmeessä sä et sitten hypi riemusta vaan murjotat täällä yksinäs?"

"Koska tarina ei loppunut siihen. Siellä tallilla on yks toinenkin tyttö, joka on ilmeisesti kiinnostunut musta. Sen nimi on Tiia ja se on tosi rasittava, yrittää aina tulla juttelemaan eikä siitä pääse millään eroon. Me pakoillaan sitä usein Leonan kanssa. Tai siis pakoiltiin."

"Ja?"

"No, se oli kai kateellinen Leonalle ja mustasukkainen musta tai jotain, koska yks päivä se vaan yhtäkkiä tuli mun luo ja pussas mua suoraan suulle, kun mä olin odottamassa Leonaa! Ja Leona tuli just sillon paikalle, joten se näki kaiken ja kilahti, ennen kun mä ehdin selittää. Nyt se on estänyt mut kaikkialla eikä suostu puhumaan mulle enää koskaan. Sen pituinen se."

"Mikä lehmä! Siis se Tiia," puuskahdan. "Se siis tiesi, että te seurustelette?"

"Joo, se oli just edellisenä päivänä jutellut Leonan kanssa."

"Ei voi olla todellista! Se kyllä ansaitsis opetuksen", puhisen kiukkuisena. "Eikö se tajua, miten paljon pahaa tollasella voi saada aikaan? Tai siis tietysti se tajuaa, koska just sitä se haluaa. Katkasta teidän välit."

"Ja siinä se onnistuikin ihan kiitettävästi. En pysty kommunikoimaan Leonalle enää kuin savumerkeillä, ja pahasti epäilen niiden toimivuutta", Eliel kommentoi kuivasti.

"Entä Siiri? Eikö se vois yrittää selittää Leonalle, mitä oikeesti tapahtui?

"Varmaan se vois, mutta se on nyt viikon ratsastusvalmennuksessa Loimaalla. Se ei välttämättä edes tiiä, mitä on tapahtunut, ellei Leona oo kertonut sille."

"Okei. No, nyt me tarvitaan siis suunnitelma, koska sä ehdit muuten räytyä kuoliaaksi ennen kun Siiri tulee takaisin. Ja sen suunnitelman täytyy olla tosi hyvä, koska sä haluat tosi kovasti Leonan takaisin, eikö niin?"

"No tietysti! Mutta mitä mä voin tehdä?"

"Sun pitää näyttää sille, kuinka tärkee se on sulle. Odota hetki, mun täytyy miettiä... Miten me saadaan se kuuntelemaan sua?"

AN: Suurensuuri kiitos taas kaikille lukijoilleni, muistakaa painaa votee jos tykkäsitte!