Uusien alkujen kesä

Luku 21 - Sitä varten ystävät on

Tuulessa on aavistus syksyä, kun kävelen rivakasti Islan kotia kohti. Ilma tuoksuu viileämmältä kuin pitkään aikaan. Hätkähdän tajutessani, että heinäkuu on kääntynyt jo elokuuksi, ja kesä alkaa pikkuhiljaa kääntyä kohti loppuaan. Minusta tuntuu, että vastahan se juuri alkoi, mutta parin viikon päästä opinnotkin jo alkavat, joten minun on myönnettävä, että syksy alkaa olla lähellä.

Avatessani Islan talon pihaportin aurinko pilkahtaa esiin pilven takaa kuin vakuuttaakseen minulle, ettei se ole vielä lähdössä minnekään. Auringon lämpö kasvoillani saa minut hymyilemään hiukan. Työnnän mietteet syksystä päättäväisesti kauas mieleni perukoille, kun ojennan käteni ja soitan ovikelloa. Nyt on ajateltava Islan piristämistä, ei ajan rientämistä.

Minun piti tulla käymään Islan luona jo eilen, mutta sattuneista syistä en sitten ehtinytkään. Onnen tunne värähtelee vatsani pohjassa, kun muistelen eilisiltaa. En kestä, että olemme Alvarin kanssa ihan oikeasti pari! Vähän jännittää, miten Isla reagoi, kun kerron hänelle. En tosin ole aivan varma, kannattaako minun kertoa sitä juuri nyt, kun Isla on ihan palasina oman rakkauselämänsä murheista. Paras varmaan kuulostella tilannetta ja toimia sen mukaan.

Kello on vasta yksi, mutta minulla on vapaapäivä ja Alvarkin on töissä vielä, joten päätin lähteä heti lounaan syötyäni katsomaan Islaa. Islan kuuluisi oikeastaan olla Elielin kanssa töissä tänään, mutta kuulin Elieliltä, että hän on edelleen saikulla. Klaara on varmaan ihan purjeissa, kun joutuu sijaistamaan Islaa salissa. Yleensähän hän toimii vain kahvilan kulisseissa, harvemmin asiakkaiden nähtävillä. Hymähdän hiljaa. Kaikkien vuoksi toivon, että Isla alkaa pian voida paremmin.

Kun avaan Islan huoneen oven, näen ensin pelkkää hämärää. Laitan valot päälle, jolloin hänen sängyllään makaava epämääräinen peittokasa liikahtaa hiukan.

"Moi Isla", tervehdin varovasti ja astun peremmälle hänen normaaliakin sotkuisempaan huoneeseensa. Peittokasa värähtelee hetken, ennen kuin Islan kasvot tulevat esiin sen alta. Hän näyttää kauniisti sanottuna siltä, että on joskus voinut paremminkin. Raukkaparka.

"Moi", hän mumisee äänellä, jonka hädin tuskin kuulen.

"Mä oon huolissani susta", sanon istahtaessani hänen sänkynsä laidalle. Hän katsoo minua peiton raosta väsyneillä silmillään.

"Niin mäkin oon", hän murahtaa.

"Sä et oo ollut töissä kahteen päivään."

Vaikka lause on toteamus, se on kysymykseksi tarkoitettu. Isla tajuaa sen ja huokaisee.

"En mä oo pystynyt. Mulla on ihan kipee kurkkukin, oon varmaan saanut jonkun flunssan."

Luulen, että me molemmat tiedämme kurkkukivun johtuvan liiasta itkemisestä jos jostain, mutta en sano mitään.

"Tuutko sä huomenna töihin?"

"En tiiä", Isla mutisee. "Varmaan pitäisi."

Katson häntä lempeästi. "Niin pitäisikin. Et sä voi lopullisesti homehtua tänne sängynpohjalle."

"Mä tiedän", Isla parahtaa ja lysähtää takaisin peittojensa uumeniin. Hän on hetken hiljaa. "Mä en vaan kestä nähä Ottoo siellä", hän mutisee sitten hädin tuskin kuuluvasti. "Onko ne käynyt kahvilalla nyt kun mä en oo ollut siellä?"

"Joo, mutta Otto ei tuu sisälle", kerron.

Isla on pitkään hiljaa, kunnes hän vihdoin ilmestyy peittojensa alta näkyviin ja istuu risti-istuntaan sängylle. Kyyneleet virtaavat hänen poskillaan pieninä haarautuvina puroina.

"Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä, Matilda", hän nyyhkyttää. "Otto selvästikin vihaa mua niin paljon, ettei halua enää edes nähä mua, ja..."