Uusien alkujen kesä

Luku 13 - Kukkia ja suklaata

AN: Näin joulun kunniaksi saatte nyt toisenkin luvun heti perään! Enhän voinut jättää tarinaa edellisen luvun keskeneräisyyteen näin joululoman ajaksi😊

Istun Elielin auton etupenkillä matkalla kohti omakotitaloaluetta kaupungin ulkoreunalla. Takapenkki on täytetty kukilla, suklaalla ja kynttilöillä, mikä on erittäin kliseistä, tiedän, mutta minulla ei ole paljoakaan kokemusta raivostuneiden tyttöystävien lepyttämisestä, enkä lopulta keksinyt yhtään toimivammalta kuulostavaa ratkaisua. Näillä siis mennään, toivottavasti Leona arvostaa perinteisiä lahjuksiamme.

Minua hermostuttaa hiukan, mutta Elieliä varmasti moninkertaisesti minuun verrattuna. Hän rummuttaa sormillaan rattia kireä ilme kasvoillaan, enkä voi kuin toivoa, että kun panemme suunnitelmamme täytäntöön, Leona suostuu kuuntelemaan häntä.

Lopulta Elielin kännykkä ilmoittaa virallisella äänellään, että määränpäämme on oikealla. Talosta ei näy oikein mitään, sillä pihaa reunustaa korkea kuusiaita, jonka taakse Eliel parkkeeraa autonsa.

"Ootko sä nyt aivan varma tästä?" hän kysyy sammutettuaan auton.

"En", myönnän. "Ootko sä?"

"En."

"Leona ei välttämättä oo kotona, tai jos on, se ei välttämättä edes avaa ovea, tai jos avaa, niin se ei välttämättä jää kuuntelemaan sua vaan paiskaa oven kiinni heti kun näkee sut."

"Rohkaisevaa."

"Pakko meidän on silti yrittää, eikö niin?"

Eliel nyökkää ja nousee autosta. Minä teen samoin. Otan takapenkiltä muovipussin, joka on täynnä kynttilöitä. Eliel nappaa suklaat ja kukat. Kävelemme varovaisin askelin pihatielle ja käännymme katsomaan taloa. Se on valkoinen kaksikerroksinen kivitalo, jonka ympärys on asvaltoitu. Hymyilen tyytyväisenä, sillä tummaa asvalttia vasten kynttilöiden pienet liekit näkyvät hyvin, vaikka kesäinen ilta ei olekaan kovin pimeä. Lähes kaikissa talon ikkunoista on verhot kiinni, eikä muissakaan näy liikettä, minkä johdosta vaihdamme helpottuneet katseet Elielin kanssa. Toivottavasti kukaan ei huomaa meitä ennen kuin olemme valmiita.

Alamme oitis tositoimiin. Puran kassistani mahdollisimman hiljaa tuikkupaketteja, jotka Eliel repii auki ja alkaa sitten asetella kynttilöitä asvaltille. Ostimme monta pakettia, joten kynttilöistä tulee ihan kivan kokoinen asetelma. Lopulta muovikassissani on enää kaksi sytkäriä, ja kaivan ne esiin.

"Alota sä sytyttäminen toisesta päästä, niin mä alotan toisesta", sanon Elielille, joka tekee työtä käskettyä. Yksi kerrallaan pihalle alkaa syttyä oikea pikkuisten liekkien meri, ja ihastelen sitä sanattomana Elielin sytyttäessä vielä viimeiset kynttilät.

"Okei, jos tää ei toimi, niin mä en todellakaan tiiä mitä me sit keksitään", kuiskaan Elielille, joka katsoo hermostuneesti ovea.

"Mitä mä sanon sille?"

"No selität tietysti kaiken! Ei sillä ole niin väliä, millä sanoilla, kunhan teet selväks että sun ja Tiian välillä ei oo mitään, sä et todellakaan olis halunnut pussata sitä ja että sä rakastat Leonaa ja vain Leonaa. Okei?"

"Okei", Eliel vastaa epävarmana ja poimii kukkakimpun ja suklaat maasta, johon hän laittoi ne kynttilöiden sytyttämisen ajaksi.

"Mua ei ehkä tarvita tässä itse operaatiossa, vai mitä? Mä luulen, että on parempi, että Leona näkee sut yksin eikä sua jonkun random tytön kanssa. Onhan sun auton ovet auki?"

Eliel nyökkää. Puristan hänen olkapäätään. "Tsemppiä, kyllä Leona sua kuuntelee. Mä oon ihan varma."

Hiivin takaisin kuusiaidan luo ja siirryn pois näkyvistä kuusiaidan taakse. En kuitenkaan mene suoraan autoon, sillä haluan todellakin nähdä, mitä tapahtuu. Kurotan hieman kaulaani, jotta näen ovelle, ja juuri silloin Eliel kääntyy katsomaan taakseen. Pidätän hengitystäni varmana siitä, että hän näkee minut, mutta ilmeisesti hämärässä sulaudun kuusiaitaan aika hyvin, sillä hän vain kääntyy takaisin ovelle ja kohentaa ryhtiään. Sitten hän ottaa askeleen eteenpäin ja koputtaa.