Uusien alkujen kesä

Luku 24 - Lempparityökaverit

AN: Moi ihanuudet <3333 Tässä uutta lukua, lukuiloa <3

Aamulla avatessani kahvila Elisen oven jännitän, onko Isla tänään töissä. Ja siellähän hän yllätyksekseni on, solmimassa essuaan kiinni pukuhuoneen peilin edessä. Vaikka hän ei edelleenkään näytä erityisen hyvinvoivalta, hän kuitenkin hymyilee nähdessään minut.

"Moi! Ihanaa kun tulit", sanon, heitän repun omalle paikalleni ja halaan Islaa. Hän ei sano mitään, hengittää vain syvään leuka olkapäätäni vasten. Pitkän hetken jälkeen irrottaudun halauksesta ja katson Islaa silmiin.

"Tää menee hyvin, mä lupaan. Mitä sä haluat tehdä tänään?"

"En olis uskonut, että sanon vielä joskus näin, mutta mieluiten menisin kyllä tiskaamaan", Isla hymähtää.

"Sopii, me ollaan sit Elielin kanssa salin puolella", lupaan hänelle ja vaihdan ripeästi omat vaatteeni. Siirrymme kahvilan puolelle, missä Eliel on jo aloittelemassa päivän hommia. Hän ilahtuu silminnähden huomatessaan meidät.

"Mahtavaa, että mun lempparityökaverit on taas täällä!" hän virnistää.

"Kiva nähä suakin", hymyilen. "Ja kiitos ihan hirveesti eilisestä, sä et tiiäkkään miten iso apu susta oli. Onneks sä olit täällä paikalla."

"Eipä mitään, mähän olin sulle palveluksen velkaa", Eliel sanoo, ja hymyilen muistaessani hänen puhuvan totta.

"Ai niin olitkin! No tää oli kyllä tosi hyvä vastapalvelus, autoit samalla sekä mua että Siinaa. Se laski vihdoin vähän suojamuurejaan, ja me puhuttiin eilen pitkään. Mä toivon, että sillä alkaa mennä paremmin tän jälkeen, ja että mä osaan olla oikeella tavalla sen tukena."

Isla on kuunnellut hiljaa keskusteluamme, ja katsoo nyt minua otsa kummastuneessa kurtussa.

"Mitä on tapahtunut, onko Siina kunnossa?"

"Joo, sillä on vähän vaikeeta, mutta se on ihan ookoo", kerron kassapöydän järjestämisen lomassa. "Se sai paniikkikohtauksen. Mutta mä uskon, että se pärjää kyllä jatkossa hyvin."

Isla nyökkää hitaasti. Eliel laskee hänen käsivarrelleen sämpyläkorin ja käskee laittaa sen paikoilleen, ja niin olemme taas työn touhussa ja saamme kahvilan avattua oikeaan aikaan. Päivästä tulee kohtuullisen vilkas, ja ihmettelen ihmispaljoutta ottaessani tilauksia vastaan ajoittain lähes taukoamatta. Tekisi mieli jutella enemmän Islan ja Elielin kanssa, mutta ehdimme vaihtaa aina vain muutaman sanan kerrallaan asiakkaiden palvelemisen lomassa. Lopulta hiukan ennen sulkemisaikaa kahvila alkaa hiljentyä. Olen juuri järjestämässä kuitteja järkevään pinoon kassalla, kun Isla tulee vierelleni ja hipelöi vaikean näköisenä pinossa olevia kahvikuppeja. Katsahdan häneen kysyvästi, sillä hän haluaa selvästi sanoa jotain.

"Mä... mä jäin ajattelemaan sitä Siinaa", hän aloittaa hitaasti. "Ja musta tuntuu aika pahalta, että mä oon sulkeutunut vaan omiin murheisiini viime päivinä."

Olen jo aukaisemassa suuni vastatakseni, mutta hän jatkaa.

"Mä en oo moneen päivään kysyny mitään sun elämästä, enkä sen puoleen kenenkään muunkaan mun läheisen. Mä oon pahoillani, että mä oon ollut tosi huono ystävä."

"Ei se mitään, tottakai mä ymmärrän. Eihän se tee susta huonoo ystävää, että sulla on ollut vaikeeta", vakuutan ja kietaisen käteni hänen hartioilleen. "Kiva, että sä kuitenkin oot jo noussut sieltä syvimmästä kuopasta ylös", lisään hymyillen. Isla hymyilee takaisin, ja olen siitä tyytyväinen, vaikka hymy ei yletäkään ihan silmiin asti.

"No, mitä sulle kuuluu, Matilda?" Isla kysyy sitten, ja vaikka yritän vakavoitua, en saa leveää hymyäni pakotettua hillitymmäksi, kun mietin viime aikojen kuulumisiani. Ja erityisesti erästä poikaa, joka kuuluu niihin erittäin olennaisella tavalla.