Uusien alkujen kesä

Luku 16 - Poikaystäväsotkuja

Herään keittiöstä kuuluviin hiljaisiin kolahduksiin. Vilkaisen kelloa, joka näyttää vasta vaille seitsemää. Miten Siina on nyt jo hereillä? Nousen peiton alta ja kömmin huoneeni ovelle, koska orastava vessahätä ei varmasti antaisi minun nukahtaa uudelleen ennen kuin olen hoitanut sen pois alta.

"Huomenta", huikkaan Siinalle, joka syö sämpylää keittiön pöydän ääressä ja hätkähtää huomatessaan minut. Hän nielaisee suunsa tyhjäksi ja hymyilee varovasti.

"Huomenta. En kai herättänyt?"

"Et, et", huitaisen kädelläni ilmaa. "Eka koulupäivä edessä vai?"

"Joo."

"Tsemppiä, toivottavasti tulee kiva päivä!"

"Kiitos!"

Käyn nopeasti vessassa ja kömmin takaisin sänkyyn. Vapaapäivänä ei pitäisi olla laillista nousta ennen yhdeksää, joten aion tuhista tyytyväisenä vielä muutaman tunnin. Unihiekat ovat kuitenkin karisseet silmistäni, eikä uni enää halua tulla. Eilisen päivän tapahtumat alkavat pyöriä päässäni jatkuvalla toistolla, ja lopulta luovutan, avaan silmäni ja tuijotan kattoon. Ahdistus kietoutuu hitaasti kerälle vatsan ympärille, eikä edes käpertyminen pienelle kerälle kyljelleen saa sitä pienenemään.

Tarkistaessani kelloa kännykästä huomaan Alvarin lähettäneen kolme snäppiä, mutta en mene katsomaan niitä. En juuri nyt halua lukea mitään säälittävää tekosyytä, jonka vuoksi hän ei enää voi nähdä minua. Pettymys kirvelee silmissäni. Olisin odottanut Alvarilta enemmän, pidin häntä aitona ja luotettavana. Ja sitten hän hävisi valoakin nopeammin yhden suudelman jälkeen! En kai minä nyt niin pahalta voinut maistua? Pesen kuitenkin hampaat aamuin illoin, enkä ikinä unohda hammasvälien lankaamistakaan. Tai sitten suudelma oli jostain muusta syystä niin hirveä, että Alvar ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin paeta paikalta mahdollisimman nopeasti. Naurahdan katkerasti tilanteen absurdiudelle erilaisten skenaarioiden pyöriessä mielessäni.

Maattuani tarpeeksi kauan sängyn pohjalla suremassa ja häpeämässä kaikkea mahdollista raahaudun lopulta suihkuun. Se tuntuu virkistävältä, ja suihkun jälkeen minulla on vähän parempi olo. Muistan, että lupasin äidille pari päivää sitten mennä käymään heti kun minulla olisi vapaapäivä, joten tarkistan bussiaikataulut ja hyppään bussiin ennen kuin ehdin vaipua takaisin alakuloon ja perua koko jutun.

Äiti on bussipysäkillä vastassa ja rientää luokseni kädet levällään heti kun nousen bussista. Naurahdan hänen halatessaan minua lujasti. Tuntuu hyvältä olla äidin syleilyssä, sinne eivät mitkään pahat asiat yllä.

"Sinä näytät jotenkin erilaiselta, olet varmasti kasvanut ainakin muutaman sentin siellä suuressa maailmassa!" äiti vannoo. "Minun pikkutyttöni!"

Pyöräytän silmiäni, niin kuin aina, kun äiti luulee minun olevan edelleen suunnilleen taaperoiässä. En sano kuitenkaan mitään, sillä kai hänelle täytyy antaa hiukan aikaa tottua siihen, että olen kasvanut isoksi ja lentänyt pesästä. Olenhan minä ollut hänen pikkutyttönsä kokonaiset 19 vuotta.

Äiti on laittanut lempiruokaani, ja juttelemme syömisen lomassa elämästäni Saarnikoskella. Kerron äidille melkein kaiken, mutta Alvarin mainitsen vain sivulauseessa kertoessani Islan poikaystävästä ja tämän kavereista. Tiedän, että äiti osaisi kyllä kuunnella ja lohduttaa, mutta kaikki Alvariin liittyvä tuntuu juuri nyt liian kipeältä edes ajatella, saati sitten sanoa ääneen. Ehkä joskus myöhemmin, päätän ja kerron sen sijaan Islasta ja kahvilasta ja kaikesta muusta, jotka tuovat hymyn kasvoilleni ilman, että minun tarvitsee teeskennellä. Äiti mainitsee ainakin kolme kertaa olevansa onnellinen, että olen löytänyt niin nopeasti ystäviä. Eipä siinä mitään, niin itsekin olen.