Uusien alkujen kesä

(Mini)luku 20 - Kättä päälle

AN: Moi kaikki te ihanat uudet ja vanhat lukijani! Tässä on nyt tämmöinen miniluku, jonka halusin nyt kuitenkin julkaista erillisenä lukunaan, koska seuraava luku muodostaa selkeän kokonaisuuden, jonka tämä rikkoisi jos lisäisin tämän siihen eteen. Joten pahoittelut jo etukäteen luvun poikkeuksellisesta lyhyydestä. Tää on vähän tämmöinen fiilistelyluku😇

***

"Kuule, rohkeudesta puheenollen, voidaanko puhua yhestä asiasta?" Alvar kysyy pitäen edelleen kädestäni kiinni. Tunnen sykkeeni kohoavan saman tien, mutta yritän hengittää rauhallisesti. Voidaanko puhua? Ei kuulosta hyvältä. Itse asiassa minun mielestäni kaikki variaatiot lauseesta "voidaanko puhua" tai "meidän pitää jutella" pitäisi kieltää lailla, sillä ne kuulostavat aivan liian pahaenteisiltä. Alvarin käsi tuntuu kädessäni kuitenkin lujalta, lämpimältä ja rauhoittavalta.

"Tietysti", vastaan, ja vaikka sydämeni pamppailee levottomasti, ääneni pysyy yllättävän vakaana. Olen siitä kiitollinen. Alvar odottaa hetken, joka tuntuu ikuisuudelta, ja sanoo sitten:

"Mä vaan mietin, että... pitäskö meiän puhua siitä, että mitä tää meiän juttu oikein on. Me ei olla taidettu jutella siitä kunnolla."

"Niin, ei ollakaan", mutisen, ja päässäni surisee, kun yritän miettiä, mitä sanoisin. Apua, nytkö me tämän keskustelun käymme? Minusta tuntuu, etten ole ehtinyt valmistautua aiheesta puhumiseen, vaikka toisaalta olen miettinyt kysymystä jo ensimmäisistä treffeistämme lähtien. Olen odottanut, että Alvar ottaisi asian puheeksi, sillä en ole halunnut hoputtaa häntä. Sitä paitsi en ole varma, pystynkö itsekään tähän keskusteluun. Tiedän kyllä tasan tarkkaan, mitä haluaisin tämän olevan, mutta toisaalta en halua yhdellä sanallakaan muuttaa mitään siitä taianomaisesta jostakin, jota meidän välillämme väreilee.

"Mmm... mitä sä haluaisit sen olevan?" kysyn lopulta. Alvar katsoo minua silmiin ja hymyilee varovasti. Hänen silmissään on silti häive vakavuutta, kun hän aukaisee suunsa.

"Seurustelua."

Minulla menee hetki sisäistää tuo yksi sana, mutta kun niin tapahtuu, helpotus ja onni valuvat ylitseni päästä varpaisiin kuin lämmin hunaja, ja äkkiä maailma on paljon kirkkaampi paikka kuin vielä muutama minuutti sitten. Hymy leviää kasvoilleni, enkä vastustele yhtään, kun Alvar vetää minut varovasti lähemmäksi itseään.

"Matilda, mä haluan enemmän kun mitään muuta, että sä olisit mun tyttöystävä", hän sanoo katsoen minua silmiin kuin painottaen jokaista sanaansa. "Mä tiiän, että me ei olla tunnettu vielä kauaa, mutta mä olin tosissani, kun sanoin, että tykkään susta. Sussa on jotain, mikä saa mun pään ihan pyörälle, ja mä haluaisin tutustua suhun paremmin. ... Joten mitä sanot?"

En meinaa saada sanaa suustani, joten nyökyttelen hatarasti, kunnes saan taas kieleni toimimaan.

"Joo", henkäisen. "Tai siis... sopii. Kyllä. Mä haluan olla sun tyttöystävä."

Alvarin silmät siristyvät ihanasti, kun hänen kasvonsa puhkeavat hymyyn.

"Okei, sovittu. Kättä päälle!"

Ja niin kättelemme juhlallisesti asuntoni alaoven kulmalla sopimuksen vahvistukseksi. Jostain syystä tilanne alkaa huvittaa minua, minkä huomatessaan Alvarinkin suupieleen ilmestyy huvittunut hymynkare. Hän ojentaa kätensä ja vetää minut halaukseen, jossa tunnen olevani juuri siellä missä minun kuuluukin. Hänen kätensä selässäni tuntuvat siltä, kuin ne kuuluisivat juuri siihen, ja minun käteni hänen ympärillään... en haluaisi pitää niitä missään muualla. Vetäessäni keuhkoihini hänen hupparinsa ihanaa, alvarmaista tuoksua ainoa ajatukseni on, että tässä minä halaan poikaystävääni. Se tuntuu epätodelliselta. Tunnen olevani kuin unessa, pehmeässä hattarapilvessä, josta en halua pudota maan pinnalle. Onko tämä edes tottakaan? Nipistän varovasti kättäni, mutta en herää, joten on tämän oltava todellista.

Irrottaudun Alvarista sen verran, että pystyn katsomaan häntä silmiin. Niissä on katse, joka alkaa käydä minulle päivä päivältä tutummaksi. Sen nähdessäni en voi olla hymyilemättä. Ajattelen, kuinka kesän alkaessa en ollut koskaan edes tavannut häntä, ja kuinka nyt en osaa enää ajatella elämää ennen Alvaria. Vaikka yhteinen taipaleemme on vasta lyhyt, kuin juuri piirretty ensimmäinen luonnos, jonka yksityiskohdat eivät vielä erotu, minulla on vahva tunne, että me olemme juuri nyt oikeassa paikassa. Hänen kuuluu olla juuri siinä – pitelemässä minua lähellään onnellinen ilme kasvoillaan, hienoinen puna poskillaan, hiukset suloisessa sekasotkussa. Mietin, mitä hyvää olen tehnyt, että olen saanut hänet elämääni.

Alvarin silmät tummuvat, kun hän kuljettaa sormeaan hellästi pitkin poskeani. Hänen koskettamaansa kohtaan ihollani jää kipinöivä jälki, jonka hehku himmenee hitaasti. Peukalon kevyt hipaisu huulillani tuntuu melkein kivuliaalta, jättää janoamaan lisää. Hän hymyilee, kun tartun hänen niskaansa ja kurkotan eteenpäin kuroakseni välillämme olevan pienen tilan umpeen. Suudelma on pehmeä ja hellä, ja täynnä toiveita ja lupauksia, joita en osaa sanoittaa. Alvarin huulten kosketus jättää lämpimän maun huulilleni vielä pitkäksi aikaa, lähes kotiovelle asti.

Myöhemmin, nukkumaan mennessäni, lähetän vielä Alvarille snäpin:

Hyvää yötä poikkis.

Ei mene kauaa, kun hän vastaa.

Hyvää yötä tyttis. Kauniita unia, poikaystäväs kuvia!

Naurahdan ääneen hänen viestilleen. Sulkiessani silmäni toivon, että näen todella poikaystävästäni unta.