Uusien alkujen kesä

Luku 22 - Onnen murusia

AN: Heippa taas rakkaat lukijat <3 Kiitos kommenteista ja voteista joita ootte antanut viime aikoina, ne lämmittää mun mieltä yhtä paljon kun toi ihana auringonpaiste ulkona! Toivottavasti tekin ootte nauttineet viime aikoina kesän lähestymisestä yhtä paljon kun mä🌞. Tässä uutta lukua taas pitkästä aikaa😊

Soitan Alvarille hänen alaoveltaan, sillä en pääse rappuun sisälle ilman avaimia. Hetken harkitsen videopuhelua, mutta näytän etukamerassa kaikkea muuta kuin viehättävältä, joten jänistän ja valitsen normaalin puhelun. Haron äkkiä hapsottavia hiuksiani paremmin ojennukseen, kun nostan tuuttaavan kännykkäni korvalle.

"Moi!" Alvar vastaa pehmeästi. Lämpö täyttää sydämeni, sillä hänen äänensä ilahtuneesta sävystä ei voi erehtyä.

"Moi, ootko kotona?

"Joo, olin just lähössä salille."

"Ai, okei." Tunnen pettymyksen kirvelevän kurkunpäässä. Nielaisen sen alas ennen kuin jatkan. "Mä oisin vaan tullu moikkaamaan, mutta en mä sit häiritse."

"Ei kun tuu vaan, missä sä oot?"

"Alaovella", tunnustan hieman nolona. Olisi kai ollut järkevämpää selvittää, onko Alvar kotona ennen kuin talsin tänne asti.

"Sun alaovella?"

"Ei ku sun."

Hetken päästä rappukäytävän valot syttyvät ja näen oven läpi Alvarin, joka tulee aukaisemaan oven. Hänen hymynsä saa vatsani heittämään kärrynpyöriä, enkä ole enää lainkaan pahoillani, että kävelin tänne vain muutaman minuutin takia, jos Alvar lähtee heti salille. Pelkkä Alvarin hymyn näkeminen on maratonin kävelemisen arvoista.

Alvar avaa minulle oven, ja harppaan kynnyksen yli hänen odottavaan syliinsä. Hengitän syvään hänen ihanaa tuoksuaan, josta en saa koskaan tarpeekseni.

"Mulla olikin jo ikävä", Alvar mumisee hiuksiini. Sydämeni sulaa.

"Niin mullakin sua."

"Tuuksä ylös, saat tavata Hugon?" Alvar sanoo viimein viitaten rappusiin päin. Katsahdan häneen hiukan säikähtäneenä. Kauhistus, miten saatoin unohtaa Alvarin isoveljen, joka asuu hänen kanssaan?

"Apua, e-en mä tiiä uskallanko", änkytän. Alvar nauraa.

"Älä turhaan jännitä", hän sanoo, tarttuu minua kädestä ja lähtee kuljettamaan minua kohti heidän asuntoaan. "Hugo on ihan rento tyyppi. Sitä paitsi me ollaan yhessä rohkeita, eikö niin?"

Valan hänen sanoistaan voimaa ja suoristan selkäni. Totta, minähän lupasin, että opettelemme olemaan rohkeita yhdessä. Sitä paitsi eihän Alvarin isoveljen tapaamisessa ole edes mitään jännitettävää, jos hän on yhtään samanlainen kuin maailman ihanin pikkuveljensä.

Hugo on täyttämässä juomapulloaan, kun pääsemme asuntoon sisään, ja nostaa katseensa kuullessaan meidän tulevan keittiöön. Huomaan heti, että hänellä on samanlaiset silmät kuin Alvarilla, vaikka muuten he eivät näytä kovin paljoa samalta.

"Moi!" hän tervehtii ystävällisen hymyn saattelemana. "Ootko sä Matilda?"

"Jep", nyökkään. Tunnen itseni naurettavan ujoksi, mutta yritän hymyillä. "Ja sä Hugo?"

"Just se", Hugo vahvistaa. "Onpa kiva tavata sut, mä oonkin miettinyt että millanen mimmi se oikein on joka on saanut Alvarin ihan sekasin", hän hymyilee laittaessaan juomapullon salikassiinsa. Kuumotus lehahtaa poskilleni yhtä nopeasti kuin lämpö sydämeeni. Vai ihan sekaisin? Vilkaisen sivusilmällä Alvaria, joka hieraisee niskaansa ja virnistää.