Kupla

> 9 <

Mabretin näkökulma

Ääni vaimeni, ja me katsoimme toisiamme. Olimme juuri aloittaneet päivällisen, kun Vallan heebo oli päättänyt avata suunsa. Milon käsi oli pysähtynyt matkalla suuhun ja kalan palanen roikkui siinä elottomana. Meghan vilkuili ympärilleen kuin ansaan ajettu jänis. Norman kurtisti kulmiaan, Nita tuijotti maata, Opal irvisti ja Ed sekä Elliot näyttivät olevan innoissaan. Henry oli yhtä ilmeetön kuin aina. Daniel ei ollut tullut vieläkään takaisin, joten me olimme keskenämme.

Nita uskaltautui avaamaan suunsa painostavassa hiljaisuudessa. "Lähitaistelut? Miksi he haluavat meidän taistelevan ilman aseita?"
Henry tuhahti. "Etkö tosissaan tiedä? He haluavat kääntää meitä vielä enemmän toisiamme vastaan. Sen lisäksi he haluavat viihdettä. Lisää viihdettä heille, enemmän tuskaa meille. Niin se on aina ollut."

Henryn sanat olivat valitettavan totta. Meghan oli alkanut täristä kauttaaltaan ja hänen hengityksensä oli kuin pikajuna. Nita huomasi sen ja kiersi heti kätensä hänen ympärilleen. Hän veti Meghanin aivan kiinni itseensä ja silitti tämän hiuksia. Norman katsoi heitä kuin olisi halunnut tehdä jotain, mutta ei kumminkaan tehnyt.

"Joutuuko Meghan mukaan lähitaisteluihin?" Nita kysyi hiljaa. Milo tuijotti eteenpäin sanomatta sanaakaan ja Henry painoi päänsä polviinsa. Olimme jokainen hiljaa, eikä kukaan vastannut Nitan kysymykseen. Edin ja Elliotin into oli laantunut ja he katsoivat Nitaa ja Meghania jopa surullisina. He olivat oletettavastikin tajunneet saman minkä minä; Meghan ei ollut henkisesti saati fyysisesti tarpeeksi vahva taistelemaan. Jos hän joutuisi aikuista miestä vastaan, hän häviäisi saman tien.

Minua kauhistutti myös, mutta ei niinkään Meghanin puolesta. Pelkäsin, että joutuisin Mejíä vastaan. En halunnut tapella siskoani vastaan, en nyt enkä koskaan. En alentuisi sellaiseen. En kammoksunut lyödä naista, mutta en löisi omaa sisartani. En väheksynyt hänen taitojaan tai voimiaan, mutta en suostuisi taistelemaan häntä vastaan. Kuolisin mieluummin.

Ilmaa halkoi toinen ääni. Se oli parin sekunnin mittainen ujellus, joka oli rikkoa tärykalvot. Hetken luulin, että Julius Stewart puhuisi uudelleen, mutta tällä kertaa äänet loppuivat ujellukseen. Henry nousi saman tien ylös. "Alus. Uusia tulokkaita. Minä ja Mabret lähdemme hakemaan heidät, Milo ja Norman, te tulette mukaan. Muut jäävät tänne tekemään sitä mitä ikinä teettekin."

Henry ei selittänyt sen enempää, nousi vain ylös. Niin toimivat myös Milo ja Norman, ja minä katsoin haikeana paistettua kalaa, joka minun oli ollut tarkoitus syödä. Milo mulkaisi minua ja pudisteli päätään. "Ei hitto, ota se kala mukaasi niin mennään."
Sieppasin kalan pyrstöstä kiinni ja lähdin Henryn, Milon ja Normanin mukaan. Milo ojensi minulle aseen. Katsoin sitä hetken, mutta tartuin siihen heti kun tajusin, että Milo antoi sen minulle. Se oli sähikäinen. Se ampui monia sähköjohtoja, jotka takertuivat uhriin ja anoivat hänelle tainnuttavan sähköiskun. Toinen isku samasta aseesta tappoi. Kiitin Miloa ja hymyilin itsekseni. Minulla oli ase. Minulla oli ase, oikeasti. Söin kalan muutamalla haukulla ja heitin sen ruodon metsään. Pyyhkäisin käteni housuihin ja juoksin muut kiinni.

Juoksimme reipasta vauhtia, jonka turvin pääsimme vallihaudan luokse jo vartissa. En vieläkään ymmärtänyt, kuinka Henry pystyi juoksemaan niin normaalin oloisesti, vaikkei nähnyt eteensä. Se oli kunnioitettavaa. Itse en pystyisi elämään hetkeäkään ilman jotain aistia. Se olisi kamalaa.

Norman työnsi veneen vesille ja katsoi minua ja Henryä odottavasti. "No, alkakaa mennä. Ei tässä ole koko päivää aikaa odotella."
Mulkaisin Normania pahasti ja hän käänsi katseensa pois. Hyppäsin veneeseen ja olin tyytyväinen. Olin saanut Normanin kunnioittamaan itseäni. Hän tiesi nyt, ettei minun kanssani kannattaisi leikkiä. Eikä siskoni.