Kupla

>15<

 Mabretin näkökulma

Olin saanut Edin paidan lainaksi oman tuhoutuneeni tilalle, mutta happosadetta jatkui vielä jonkin aikaa. Koko sen ajan istuimme suojassa nojaten kiviin ja kuuntelimme Nitan itkua toiselta puolelta leiriä. Milo ei puhunut sanaakaan; hän vain tuijotti eteensä katse lasittuneena ja näytti kiukkuiselta. Kerrankin tiesin, ettei hänen vihaisuutensa ollut minun aikaan saamaani. Tai no ehkä se tavallaan oli, koska minun ansiostani Henryn valehtelu oli tullut esille. Ja ei, en todellakaan katunut sitä. En tiennyt, kuinka kauan Henry oli tietoa pimittänyt, mutta liian kauan kuitenkin. Milon raivo oli sanoinkuvaamaton, sen näki silmistä. Niissä suorastaan loimusi. Mutta hän oli selvästi myös surullinen. En ollut mikään parhain ihmistuntija, mutten sokeakaan. Saati tyhmä. Kyllä minäkin loukkaantuisin, jos Mejí salaisi minulta jotain niin tärkeää asiaa, kuin Henryn salaama asia oli ollut. Se sattuisi, turha sitä on kieltää. Tuntisin oloni ulkopuoliseksi ja epäluotettavaksi, ja vajoaisin kai itsesääliin. Mitä väärää olin tehnyt, ettei minulle kerrottu?

Naurahdin kuivasti ja pudistelin päätäni. Maddy vilkaisi minua kulmat koholla, mutten kiinnittänyt häneen huomiota. Milloin minusta oli tullut näin empaattinen?     

Tämä oli melkein huvittavaa, koska yleensä en nähnyt enkä halunnutkaan nähdä omaa itseäni pidemmälle. Kupla oli tehnyt minusta pehmon - kuinka ironista. Mutta se oli myös tehnyt minusta muuten tunteettomamman. Oikeastaan minua melkein huoletti se, että olin ollut tänään valmis vaikka tappamaan Henryn. Ja aikaisemmin olin oikeastaan janonnut Quentinin tappamista. Pelkäsin omaa tunteettomuuttani; oliko tällainen normaalia ihmiselle? Mutta aivan kuten olin Normanille todennut, me olimme eräänlaisia mutantteja. Pahin hirviö ei ollut mikään eläin tai demoni, pahin ja vaarallisin hirviö oli itse ihminen. Ei ollut hirviöitä ilman ihmisiä eikä ihmisiä ilman hirviöitä.

Milo oli tuijottanut minua jo jonkin aikaa, ja kohtasin hänen katseensa. "Onko pakko tuijottaa? Etkö voisi katsoa vaikka maata, niin kuin me kaikki muutkin teemme?"

Milo kurtisti kulmiaan ja kallisti hieman päätään. "Minä mietin. Mietin, kuinka sinä pystyt olemaan niin kova ja tunteeton. Oletko ikinä itkenyt? Tunnetko hitustakaan rakkautta? Vai oletko sinä vain kylmä kivi?"

Maddy avasi suunsa sanoakseen jotain, todennäköisesti jotain terävää ja ilkeää, mutta minä ehdin ensin. "Voi kyllä minä tunnen rakkautta. Maailmassa on tällä hetkellä kuitenkin vain yksi ihminen, joka sen ansaitsee ja saa. Kyllä, olen muuten melko tunteeton, toivottavasti se ei haittaa sinua. Ei, en itke oikeastaan koskaan, mikä vain vahvistaa tunteettomuuttani. Muuta kysyttävää?"

Milo katsoi minua mietteliäästi, aivan kuin olisin jonkin sortin koe-eläin. "Onko tunteettomuutesi suojakuori? Ajatteletko, että jos et tunne myötätuntoa tai paljoa rakkautta, sinua ei voi satuttaa?"

Milo oli tietämättään osunut asian ytimeen. Niin se nimittäin oli. Halusin pitää ihmissuhteeni mahdollisimman kylminä ja rutiiniomaisina, jottei minua pystyisi satuttamaan. Siksi minulla ei ollut ikinä ollut tyttöystävää, eikä tulisi olemaan. Mitä vähemmän lähelläni oli ihmisiä, sitä vähemmän minua tai ketään muutakaan pystyisi satuttamaan. Minulle oli jo liikaa, että koko oikea puoli tiesi, että ainoa heikkouteni oli Mejí. Jos joku suuttuisi minulle kunnolla, hän saattaisi tehdä jotain Mejílle. Itsestäni en välittänyt sen vertaa, mutta jos Mejílle sattuisi jotain, en tiedä, miten reagoisin. Ainakin häntä satuttanut toivoisi ettei olisi syntynyt laisinkaan. Nimittäin siinä vaiheessa se muuttuisi todella henkilökohtaiseksi. 

Oli paljon helpompaa pitää yllä mielikuvaa, etten vain yksinkertaisesti pitänyt ihmisistä, että olin epäsosiaalinen tai etten yksinkertaisesti välittänyt, kuin paljastaa, kuinka yksinäinen ja rikkinäinen tällä hetkellä oikein olin. Mejí varmasti ajatteli, ettei pärjäisi ilman minua, mutta oikeasti se oli juuri toisinpäin. Mejí oli ehkä fyysisesti heikompi kuin minä, mutta henkisesti paljon vahvempi. Minä en ollut niin vahva, että saisin pidettyä itseni loputtomiin kasassa ilman jonkun tukea. Itsetuntoni kuitenkin esti minua pyytämästä apua keneltäkään. Mejí oli osannut auttaa minua ilman että pyysin apua, ja se oli sopinut minulle paremmin kuin hyvin. Nyt hän ei ollut enää luonani, ja kuoreni alkoi halkeilla. Mietin joka ilta, kuinka kauan kestäisin vielä. Kuinka kauan pystyin pitämään seiniä pystyssä ennen kuin ne murtuisivat lopullisesti. En ollut itkenyt moniin vuosiin, mutta kohta se ei olisi enää kaukana. En kestäisi saati sitten jaksaisi. Olin varmasti rikkinäisempi sielu kuin yksikään muu täällä. En yleensä antanut itseni vajota näin synkkiin mietteisiin, mutta sade ja synkkä ilma saivat minut muutenkin masentuneeksi. Tämä oli alkanut vanhempiemme kuollessa. Tai kuollessa ja kuollessa, itse en uskonut heidän olevan kuolleita. Ruumiita ei koskaan löydetty, ja vanhempamme olivat harvinaisen sitkeää sorttia. Olin kuitenkin murtunut heidän katoamisestaan, mutta vaikka olin vasta alle kymmenen, tajusin, että minun pitäisi huolehtia Mejístä. Kun Mejí varttui, homma kääntyi ylösalaisin. Hän piti huolta minusta. Näin öisin painajaisia siitä, kuinka Mejíä kidutettiin tai kuinka hän kuoli väkivaltaisesti. Heräsin öisin omaan huutooni, jolloin Mejí kömpi viereeni nukkumaan ja piti minut pelkällä halauksen voimalla kasassa. Sitä kaipasin juuri tälläkin hetkellä. Hänen halaustaan, joka puristaisi rikkoutuneet palaseni jälleen yhteen.