Kupla

>43<

Mabretin näkökulma

Norman ei liikahtanutkaan, kun Aaron nousi ja siirsi Nitan ruumiin pois hänen päältään. Kukaan ei puhunut mitään, kun Aaron kantoi Nitan ruumiin syrjään ja Kuollut katkoi köynnökset, joissa Matthew roikkui. Nousin hitaasti seisomaan, ja niin tekivät myös muut.

Norman hengitti raskaasti nojaten kyynärpäihinsä, ja hänen silmänsä olivat kostuneet. Ensimmäisen kerran elämässäni minä tosissani säälin häntä. Tai ainakin olin pahoillani hänen puolestaan. Hänen paitansa oli märkä Nitan verestä, ja verta oli myös hänen kasvoillaan.

Milo kyykistyi Normanin viereen, ja minä katselin ympärilleni. Olimme hiljaisessa lehdossa alueella, jolla en ollut aiemmin käynyt. Köynnöksiä roikkui siellä täällä, ja nyt ne eivät enää näyttäneet niin kiehtovilta.
Milo oli saanut Normanin ylös, mutta koko tämän keho tärisi shokista ja kyyneleet valuivat poskia pitkin.

Heo auttoi Kuollutta nostamaan Matthewin ruumiin Nitan viereen, ja Aaron kääntyi katsomaan meitä vakavana. "Meidän on jatkettava matkaa. Jos joku ei enää halua tai pysty, niin se on okei. Kaikki meistä nyt hengissä olevista eivät varmastikaan selviä. Ketkä kaikki jatkavat?"

Nostin käteni, samoin David, Heo, Milo ja Kuollut. Hämmästyksekseni myös Norman nosti kätensä ylös, vaikkakin se tärisi aavistuksen. Aaron ei sanonut mitään, latasi vain aseensa ja nyökkäsi. "Upeaa. Olkaa oikeasti varovaisia mutanttien suhteen, emme tiedä lainkaan, mistä niitä ilmestyy. Ja tuota...en haluaisi sanoa tätä ääneen, mutta olemme jo ylittäneet oikean puolen rajan. Minä, Heo, Kuollut ja David emme ole räjähtäneet ilmaan, joten en  tiedä, mitä helvettiä tämä tarkoittaa."

Mukavaa. 
"Raja on normaalisti tästä noin kahdeksan kilometrin päässä, mutta matkat tuntuvat vähän venähtäneet, joten oletettavasti sinne on n. 10  kilometriä. Juoksemme kuusi kilometriä kutakuinkin 45 -minuutissa, jos pidämme vauhdin yllä ja mitään suurempia ongelmia ei tapahdu. Sitten pidämme tauon." Kuollut selitti. Milo piteli yhä Normania pystyssä, ja kurtisti kulmiaan. "Miten saamme pommin Rajan luokse? Kuka sen vie?"

Tuli hiljaisuus, jonka Aaron katkaisi. "Enpäs tiedä. Päätetään se sitten lähempänä. Norman, pystytkö sinä juoksemaan?"
Norman nyökkäsi, ja astui kauemmas Milosta. "Pystyn."
Aaron nyökkäsi hyväksyvästi. "Okei, mainiota. Juoksemme aika lujaa, jos ette pysy vauhdissa, niin juoskaa kovempaa ja kiduttakaa keuhkojanne. Aika on rahaa. Pommi räjähtää neljän tunnin päästä."

Aaron tosissaan tarkoitti reipasta juoksemista. Viiletimme puiden seassa tallaten aluskasvillisuutta jalkoihimme Milo kärjessä, minä hänen jälkeensä, sitten Kuollut, David, Norman, Aaron ja viimeisenä Heo. Kirpsakka ilma ei ollut mikään ihanne sää juoksemiseen, mutta en valittanut. Olin vain helpottunut, että sain karistaa ajatukset kauas.

Loikimme puunrunkojen ja kivien ylitse, väistelimme puita ja kumarruimme oksien alitse. Mutantit eivät häirinneet meitä, mutta minulla oli koko ajan sellainen olo, ettemme olleet lehdossa yksin.

Jo vähän ajan päästä löysimme joen, jonka rantaa lähdimme juoksemaan. Vesi virtasi pieninä pyörteinä kivien lomassa ja kuljetti mukanaan lehtiä ja oksia. Sen pinnalla oli rauhallisimmissa poukamissa pieni jääriite, joka näytti paperinohuelta. Joen rannassa oli hiekkaa ja kovaksi painautunutta multaa, mikä oli mukava juoksupohja metsän sammaleen ja varvikkoon verrattuna.

Milo kiihdytti vauhtia, ja niin minäkin.Hän oli pitkä, ja harppoi suuria mutta kevyitä askelia helposti. Vilkaisin taaksepäin. Kaikki pysyivät hyvin mukana, mikä oli toki helpotus. Maitohapot alkoivat jo tuntua jaloissani, jotka lämpesivät pikkuhiljaa kastumisen jäljiltä. Vartaloni alkoi vasta nyt vertyä, ja pystyin liikkumaan vapaammin ja helpommin. Olisin voinut hymyillä ja jopa nauraa, ellei tilanne olisi ollut se, mikä se nyt sattui olemaan.