Kupla

>21<

Mejín näkökulma

Yö oli kylmä. Sellainen oikeasti kylmä. Tärisin vilttien alla ja rukoilin, että uni tulisi pian. Olin herännyt keskellä yötä tähän jäätävään kylmyyteen, ja nyt koko kehoni vapisi ja hampaat kalisivat. Kuinka ilma pystyi muuttumaan näinkin nopeasti? Illalla ilma oli ollut vielä suloisen lämmin, mutta nyt se oli muuttunut radikaalisti. Toisaalta, tämä oli Kupla, ja täällä asiat muuttuivat radikaalisti. Hyvällä onnella kuolisin hypotermiaan.

"Et taida nukkua?" Heon käheä ääni kuului jostain pimeyden keskeltä. Ajattelin pudistaa päätäni, mutta tajusin melko pian, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Ei Heo sitä näkisi.
"En. Täällä...on aika kylmä, eikö?"
Heo oli hetken hiljaa. "Minulla on ihan lämmin. Mutta joo, on tämä ilma aika viileä."

Suljin silmäni ja yritin taas nukahtaa, kun tunsin riippumaton antavan hieman periksi toisen vartalon painosta. Heo kiersi kätensä ymärilleni ja painoi päänsä niskaani vasten. "Toivottavasti saat nukuttua."
Pyörähdin ympäri riippumatossa ja yritin tavoittaa Heon silmiä pimeyden syövereistä. Pimeys oli kuitenkin liian läpäisemätön.

Painoin pääni varovasti Heon lämmintä rintakehää vasten ja suljin silmäni. "Kiitos."
Heo painoi suukon päälaelleni ja silitti hitaasti selkääni. "Tässä on paljon mukavampi nukkua."

Lämmön palatessa hitaasti jäseniini en voinut olla miettimättä seuraavaa päivää. Me saisimme tietää, kenet meillä jokaisella olisi vastassa lähitaisteluissa. Itsestäni en kamalasti välittänyt, mutta tämän illan jälkeen olin järkyttävän huolissani Annesta. Jos hän ja Kuollut eivät oikeasti puhuisi, Anne olisi pulassa.

Kuollut puolustaisi Annea varmaan henkensäkin edestä jos tarve olisi, joten toivoin kiihkeästi, ettei Anne saisi vastaansa kumpaakaan Heon veljistä, Mabretia taikka Normania. Silloin ryhmien lopullinen välirikko ei olisi kaukana.

***
Olin juuri saamassa unen päästä kiinni, kun säpsähdin täysin valveille ja avasin silmäni. Poskeni oli yhä painautunut Heon tasaisesti liikkuvaan rintakehään ja olin kiertänyt käteni hänen ympärilleen. Hänen kätensä puolestaan olivat minun ympärilläni. Minulla oli lämmin, nuotio oli sammunut jo, joten mikä minut oli herättänyt?

Sitten tajusin sen. Kumahdukset kaikuivat Kuplassa matalana ja vaimeina. Ne tulivat jostain todella kaukaa, mutta kuulin ne silti. Kumahdus toisen perään. Mitä tämä oli? Kohotin hieman päätäni. Leirin kaukaisimmassa päässä paloi vielä yksi nuotio, mutta muuten kaikkialla oli pimeää ja hiljaista.

Nousin varovasti pois riippumatosta ja varoin herättämästä Heoa. Hiivin pois riippumattojemme ryhmästä, ja kävelin multaisen maan ylitse kohti nuotiota. Sen loimu loi omituisia varjoja ympärilleen ja vääristi puiden muotoja. Ehkä sen takia en tunnistanut heti nuotion ääressä istuvaa Aaronia.

Aaron katsoi kaukaisuuteen liekkien heijastuessa hänen tummista silmistään. Jähmetyin paikoilleni, ja Aaron kääntyi hitaasti katsomaan minua. "Selviytyjiä. Ne yrittävät päästä sisään ulkopuolelta. Olemme jossain, missä niitä on paljon. Muuten ääniä ei kuuluisi niin paljon. Kumahdukset näet ovat vain lisääntyneet ajan myötä."

En uskaltanut vieläkään liikahtaa. Mistä voisin tietää, jos Aaron päättäisi haluta jälleen surmata minut?
Hän loi katseensa jälleen tyhjyyteen ja nojasi kyyrpäillään polviinsa. "Niin minä oletan. Että sinä tulit kysymään, mitä nuo äänet ovat. Meidät yritetään pelastaa, vaikka tuskin mitään pelastettavaa on jäljellä. Olemme hajanaisia ihmisraunioita, joita ei ehkä voi kasata uudelleen."

Aaron naurahti omalle jutulleen ja pudisteli päätään. "Hitto kun vihaan syvällisiä ja dramaattisia puheita." 
Säpsähdin hieman. Kaksi vuotta sitten, kun yksi New Yorkin selviytyjistä, Dean River oli miettinyt elämän tarkoitusta, Aaron oli sanonut tuon tismalleen saman lauseen. Oliko mahdollista, että Aaron ei ollutkaan täys hullu? Jos siihen oli edes 1 % mahdollisuus, en aikoisi heittää sitä hukkaan. Tällä hetkellä Kupla nimittäin kaipasi vanhaa Aaronia aika helvetisti.