Kupla

>12<

Mejín näkökulma

Metsässä oli pelottavan hiljaista. Oikeastaan ei kuulunut äänen ääntä. Jos jotain kuului, niin minun ja Simonin askelten äänet kuivassa metsikössä. Taivas oli tummanharmaa ja enteili sadetta, joten yritimme pitää kiirettä.

Heoa ei ollut vieläkään löytänyt, ja aloin pikkuhiljaa vaipua epätoivoon. Simon hoki, että löytäisimme hänet, mutta minua pelotti hänen puolestaan. Mitä jos hän makasi puolikuolleena jossain pöpelikössä, tai mikä pahempaa, jo kuolleena. Simon hölkkäsi edelläni pitkin askelin, ja sain juosta kunnon vauhtia pysyäkseni hänen perässään. Hän oli paljon pidempi ja lihaksikkaampi kuin minä, mutta kun hän kysyi, pitäisikö vauhtia hidastaa, vastasin jaksavani vallan mainiosti. Minun oli pakko jaksaa. Jokainen sekunti saattoi olla Heon hengen kannalta elintärkeä.

Simon ja Kuollut olivat käyneet haravoimassa lähimaastoa, mutta Heosta ei ollut näkynyt jälkeäkään. Mathiaksen käskystä lähetimme etsintäpartioita metsään ja raunioille samalla kun hän ja David vahtivat leiriä. Minä ja Simon, Kuollut ja Aaron, Hugh ja Jennifer sekä Anne ja Layla lähdimme etsimään Heoa. Mathias oli ilmaissut erittäin selvästi, että jos Heoa ei iltaan mennessä löydettäisi, etsinnät lopetettaisiin ja todettaisiin Vallan vieneen Heon. Se kuului tällä hetkellä ehdottomasti pahimpiin pelkoihini.

Simonin kanssa oli helppoa olla. Hän ei puhunut paljoa, mutta kysyi aina silloin tällöin, että jaksoinko minä varmasti juosta niin pitkää matkaa. Kun sitten sanoin hänelle, että jaksaisin juosta vaikka koko päivän ja yön, hän lakkasi kysymästä. Huusimme Heon nimeä vuorotellen, mutta vastausta ei kuulunut. Huoleni kasvoi jokaisella askeleella suuremmaksi, mutta halusin uskoa, että Heo osasi pitää huolen itsestään. Mutta jos hän oli menettänyt aseensa ja vastassa olisi vaikka lauma mutantteja? Kavahdin ajatusta, ja törmäsin Simonin selkään. Hän oli pysähtynyt aivan yhtäkkiä, enkä ajatuksissani ollut huomannut sitä. "Voi Simon anteeksi-"

Jätin lauseeni kesken. Simon tähtäsi aseellaan jotain siniharmaata olentoa. Siirryin Simonin selän takaa hänen viereensä ja vedin oman aseeni esiin. Latasin sen ja tähtäsin mutanttia päähän. Jos se nyt edes oli sen pää. Minun ei tarvinnut olla asiantuntija arvatakseni sen olevan mutantti. Sen pää oli hieman pitkulaisen muotoinen, eikä siinä ollut silmiä. Sen naamassa oli ainoastaan viiltomaiset nenäreiät ja suu, joka oli niin leveä, että se kattoi puolet olennon päästä. Se oli täynnä piikkimäisiä hampaita, joista valui sinistä töhnää. Olennon iho oli sinisenharmaata ja näytti hieman kostealta marmorilta. Sen raajat olivat tavallisen ihmisen raajoja pidemmät ja sormien tilalla oli ainoastaan veitsenterävät kynnet, mutta muuten se muistutti ruumiinrakenteeltaan kutakuinkin ihmistä. Simon vilkaisi sen taakse, ja minä seurasin hänen katsettaan. Jänis. Ei Heoa. Helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni, ja sitten Simon ampui mutantin. Edes minä en säpsähtänyt aseesta lähtevää hiljaista tussahdusta, kun olento jo makasi kuolleena maassa. Simon laski aseen ja huokaisi. "Se oli poikanen. Muuten se olisi hyökännyt suoraan kimppuumme, eikä siitä olisi tullut kaunista jälkeä. Toivotaan, ettei niitä ole useampia."

Olin aivan samaa mieltä. Jos tuolla pienellä mutantilla olisi jonkin sortin lauma tai äkäinen äiti meidän metsässämme, niin se ei todellakaan olisi hyvä asia. Simon oli aikaisemmin sanonut, että mutantit eivät kuitenkaan kyenneet tulemaan leiriin saakka, mikä oli tietenkin suuri helpotus. Olin kuitenkin yhä hermostunut Heon kohtalosta, joten en pystynyt riemuitsemaan mutanttien olinpaikoista.

Jatkoimme jälleen matkaa, ja tällä kertaa pidimme aseet ampumavalmiina mutanttien varalle. Juoksimme kutakuinkin puolisen tuntia kuusten ja joidenkin lehtipuiden lomassa. Oikeastaan huomasin vasta silloin, että Kuplan maasto oli todella tasaista. Mäkiä ei ollut oikeastaan lainkaan. Olin juuri huomauttamassa siitä Simonille, kun kaukaa lännestä päin kuului kaksi terävää laukaisua. Katsahdin sopivasti taivaalle nähdäkseni sinisen pilven kohoavan yläpuolellemme ja haihtuvan sitten ilmaan. Olisin voinut hyppiä riemusta, mutta siihen ei ollut aikaa. Heo oli löytynyt, ja minä halusin hänen luokseen. Liu'uin pysähdyksiin aivan kuten Simonkin.