"Katsos ystävä hyvä kun me kaikki taidamme olla jollain tavalla mutantteja. Ellet ole huomannut, me olemme sydämettömiä tappajia, joille oma henki on pelkkä riippakivi. Me olemme kamalia toisillemme ja itsellemme, emmekä pääse siitä mihinkään. Me ol...
//Heti näin alkuun; luku voi olla hieman sekava, koska näkökulmat vaihtelevat, koittakaa kestää :))
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Mabretin näkökulma
Maddy kiskaisi minua aavistuksen taaksepäin, ja paiskauduimme voimalla ulos Rajan vaikutuksesta. Menetin tasapainoni ja lensin maahan selälleen, mutta Ed sai Maddystä kiinni ja piti tämän pystyssä.
"Mitä helvettiä juuri tapahtui?" Milo kysyi, ja seisoi jonkin matkan päässä kulmat kurtussa. Katsoin ympärilleni, ja myös Ed ja Elliot näyttivät hämmentyneiltä. Maddy oli pitänyt kiinni Edin käsivarsista ettei kaatuisi, mutta laski nyt irti. "Kuinka niin? Tarkoitatko kumahduksia? Joku yrittää tulla tänne, idiootti."
Milo pudisteli päätään samaan aikaan kun Elliot avasi suunsa. "Ei, ei Milo sitä tarkoittanut. Kumahduksia on kuulunut aikaisemminkin. Se, että lensitte tuolla tavalla takalistoillenne oli uutta. Raja ei ole ikinä suoranaisesti heittänyt meitä kauemmas. Tuo oli aivan uutta."
Ed ojensi minulle kättään, mutta nousin omin voimin ylös ja pyyhin havunneulasia vaatteistani. "Mitä tuo sitten meinasi? maddy vain kiskaisi minua taaksepäin ja sitten se oli menoa. Olisimme voineet päästä vielä hieman lähemmäs." Maddyn silmät kapenivat ja hän pudisteli päätään. "Älykääpiö, me olisimme kuolleet. Olen pahoillani, että saatoin pelastaa henkesi. Olisi pitänyt antaa sinun kuolla."
Elliot kohotti käsiään. "Rauhoittukaa. Tehän riitelette kuin vanha pariskunta." Elliotin kasvoilla kareili virnistys, joka katosi heti, kun satuin vilkaisemaan häntä. En inhonnut mitään niin paljon kuin huomautuksia minun ja Maddyn riitelystä. Ja uskokaa tai älkää, sian kuulla niitä aivan liikaa.
Milo käveli hieman lähemmäs rajaa, ja työnsi kättään eteenpäin. Kun se oli melkein suora, hänen sormensa kimmahtivat takaisin. Milo kurtisti kulmiaan ja työnsi kättään jälleen eteenpäin. Sama homma. "Minusta tuntuu, että jokin ulkopuolella onnistui vaurioittamaan rajaa, ja raja yrittää korjata itseään."
Kävelin reippain askelin Milon viereen, ja törmäsin näkymättömään seinään. Se oli oikeasti seinä. Läpäisemätön sellainen. Painoin käteni sitä vasten ja yritin tähytä eteenpäin. "Tarkoittaako se, että jos pääsisimme tarpeeksi lähelle rajaa, meillä olisi mahdollisuus päästä ulos?"
Milo kohautti olkiaan, ja nojasi hartioillaan seinään. "En tiedä. Ehkä. Sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, koska emme pääse seinämän lävitse. Niin, ja mainitsinko jo sen, että Valta räjäyttäisi meidät tuusan nuuskaksi heti kun huomaisi yrityksemme."
Käännyin katsomaan Miloa, ja hetken tunsin pelkkää raivoa. "Oi, melkein unohdinkin, että olet Henryn sätkynukke ja teet kaiken, mitä hän vain pyytää ja sanoo!" Milon silmät kapenivat, ja hän astui uhkaavasti askeleen lähemmäs. Ikävä kyllä hän oli minusta muutaman sentin pidempi, ja sai tilaisuuden katsoa minua aavistuksen alaviistoon. "Minä en todellakaan ole mikään sätkynukke."
