Kupla

>34<

Mabretin näkökulma

Maddy oli myöhässä.

Olimme joutuneet molemmat tulvan heiteltäviksi ja vietäviksi. Olimme roikkuneet yhden kerrostalon tikkaissa, kun hän oli päästänyt irti ja mennyt virran mukana. Mutta sitä ennen hän oli sanonut tulevansa ennen seuraavaa aamua takaisin muiden luo. Sen jälkeen en ollut nähnyt häntä.

Henry oli löytänyt minut hortoilemasta Keskustan laitamilta ja komentanut minut muiden luo. Olin sanonut haluavani auttaa häntä löytämään muita. En kyllä oikeastaan olisi halunnut käyttää sanaa auttaa, mutta olin ajatellut olevani kiltti. Henrylle se ei ollut kelvannut, ja hän oli sanonut minulle rumasti, että minun pitäisi kerätä paska ruhoni ja raahautua turvaan.

Melkein iskin häntä kuonoon, mutta päätin säästää energiaani johonkin järkevämpään. Nyt istuin turhautuneena selkä vasten jotain limaisen märkää rakennusta ja mulkoilin muita kiukkuisena. Henry oli löytänyt jo Mejín, mutta tämä nukkui. Niin nukkui myös Ed, ja siinä olivatkin ne kaksi ihmistä joille olisin suostunut puhumaan. Elliotia ei enää ollut ja Maddy oli myöhässä.

Tatuoitu poika sytytti nuotiota, ja päätin olla kerrankin oma-aloitteinen. "Kuka sinä olet?"
Poika vilkaisi minua harmailla, kylmillä silmillään ja kurtisti kulmiaan. "Kuinka niin?"
"En tiedä nimeäsi. Tiedän kyllä kaikkien muiden, mutten sinun. Se on häiritsevää."
Poika sytytti paperinpalan tuleen ja heitti sen puiden sekaan. "Ajattele glitteristä iloitsevaa olentoa ja päättele siitä."

Mitä vittua. "Ai joku saatanan harakka?"
Poika kohotti kulmiaan. "Harakka?"
"Niin. Eivätkö ne pidä kaikesta kiiltävästä."
Poika kohautti olkiaan. "No en minä tiedä. Ajattelin vain sitä että osaisit laskea yhteen yksi plus kaksi ja saada siitä nelosen. Nimeni on Gio. Katsos ne alkukirjaimet, jos nyt tajusit."
"Yksi plus kaksi on kolme, ei neljä."
"Ihan vitun sama. Kuka sinä sitten luulet olevasi?"

Tämä Gio oli todella pimeä. "Mabret."
"Mabret kuka?"
"Et sinäkään kertonut minulle sukunimeäsi."
Gio pyöräytti silmiään. "Gillespie."
"Swan."
Gion kulmat kohosivat jälleen. Ne tosissaan laskivat ja nousivat kuin jotkut ihme vieterit konsanaan. "Olet Mejín veli?"

Nyökkäsin, ja Gio nyökkäsi myös. "Vai niin. En olisi ihan heti arvannut."
No hän ei ollut ainoa. Kukaan ei yleensä arvannut meidän olevan sukulaisia, mikä oli ymmärrettävää. Minä olin kamala ja Mejí oli ihana.

Silloin Maddy ilmestyi väliaikaiseen leiriimme kuin tyhjästä. Hän oli litimärkä, hänen kasvonsa olivat veressä ja hän näytti etsivän jotain kuumeisesti. Kurtistin kulmiani ja nousin kylkeäni varoen seisomaan. "Maddy, mitä sinä-?"
Maddy kääntyi katsomaan minua silmät selällään. "Missä se pitkä mies on?"

Pitkä mies? "Siis kuka?"
Maddyn katse haravoi vielä toistaiseksi vajaata joukkoamme. "Se ässällä alkava. Pitkä, ruskeahiuksinen...se jonka sisko oli meidän puolellamme?"
Aivan, hän etsi Simonia. Miksi? "Simon on kuollut."

Maddy rauhoittui selvästi ja nyökkäsi. "O-okei. Hyvä."
Hyvä? Eihän Maddy edes tuntenut tätä eikä ollut ikinä puhunut hänelle. Ainakaan minun tietääkseni. "Maddy, mitä sinä hourit?"
Gio oli nostanut kätensä puuskaan ja katsoi Maddya kulmiensa alta. "Pitäisikö sinusta ilmoittaa jollekin? Käyttäydyt aika huolestuttavasti."

Vilkaisin Gioa ja pudistelin päätäni. "Ei...minä puhun hänen kanssaan." Kävelin Maddyn luokse, tartuin lujasti hänen käsivarteensa ja kiskoin hänet rakennuksen taakse. Siellä Maddy repi itsensä irti otteestani ja risti kätensä rinnalleen. "Mitä?"

"Et sinä voi vain marssia tänne verisenä ja sanoa, että 'hyvä kun hän kuoli'. Oletko sinä ihan hullu?!"
Maddyn ilme kiristyi ja hän hankasi käsillään kasvojaan. "Voi vitun vitun vittu!"
Juurikin niin. "Niin että haluaisitko selittää? Miksi sinä Simonia kaipasit?"
Maddyn silmät laajenivat aavistuksen. "En minä häntä kaivannut. Päinvastoin."