Kupla

>36<

Mejín näkökulma

Kaikki elossa olevat oli löydetty. Olimme menettäneet Meghanin, Jenniferin ja Simonin. Pidimme hiljaisen hetken heidän muistolleen, ennen kuin kertasimme vahingot. Kuolleen ranteessa oli Annen mukaan hiusmurtuma, Anne itse oli kunnossa, mutta pelkäsi lapsen puolesta. Normanin hammas oli lohjennut, Nita oli lyönyt päänsä, ja siinä oli nyt syvä haava. Gio oli täysin kunnossa, samoin Mabret sekä Maddy.
Aaronin nilkka oli nyrjähtänyt melko pahasti, Henryn  olkapää oli mennyt pois sijoiltaan, Milo oli satuttanut polvensa ja David, Eva sekä Matthew olivat kunnossa. Ed ei ollut saanut lisävammoja, ja Derek oli murtanut nilkkansa.

Kukaan ei vaikuttanut kamalan tyytyväiseltä tilanteeseen. Kolme kuollutta ja jalka- sekä käsihaavereita. Toisissa olosuhteissa ne olisivat olleet vain pieniä vikoja. Anne oli kuitenkin huolissani haavoistani.

Hän avasi siteet ja tutki niitä kulmat syvässä kurtussa. Purin hampaitani tiukasti yhteen hänen kaataessaan haavoihini vettä puhdistaakseen niitä edes hieman. "Nämä ovat aika syviä. Ne pitää suojata todella hyvin, etteivät ne tulehdu. Luojan kiitos se paskiainen ei katkaissut kaulavaltimoasi." Anne mutisi samalla kun painoi vanulapun kaulalleni ja kääri siteen paikoilleen. "Vahdin kuoltua me emme saa enää minkäänlaisia tarvikkeita. Saa nähdä, kuinka kauan näitäkin oikein riittää."

Annoin Annen kääriä haavani umpeen, mutta kylkieni syvien ja onkalomaisten haavojen kohdalla hän irvisti. "Voi saatana näiden kanssa. Tämä saattaa sattua."

Annen "tämä saattaa sattua" osoittautui olevan "tämä sattuu aivan saatanan paljon".
Anne määräsi minut makuulle ja nosti päätäni varovasti ylemmäs. Kuivunut veri oli liimannut paitani kiinni ihoon, ja Anne suorastaan repi sen haavojeni ympäriltä. Purin hampaitani tiukasti yhteen, ja Anne vilkaisi muita. "Tarvitsen neljä auttamaan minua. Painakaa Mejín käsiä ja jalkoja lujasti maahan."

Vittu. Yritin hengittää rauhallisesti ja varautua kaikkein pahimpaan, kun Heo ja Mabret tarttuivat ranteisiini ja Gio sekä Ed jalkoihini. Nita kyykistyi Annen viereen ja ojensi hänelle pitkät pinsetit. Miksi?
Anne tuntui lukevan ajatukseni, kun hän kaatoi vettä haavaani. "Siellä on palanen sen öttiäisen kynnestä. Se on saatava pois tai et todennäköisesti näe huomista."

Ihanaa. Anne huokaisi syvään, otti pitkän metallitikun ja kääri sen sideharsoon. Tuo sattuisi. 
Hitaasti mutta varmasti hän työnsi tikun haavaani, ja joka kerta sen osuessa haavan reunoihin, kehoni leimahti liekkeihin ja kivun aaltomaiset iskut lamauttivat mieleni ja estivät minua ajattelemasta järkevästi.

Heo, Mabret, Gio ja Ed painoivat raajojani maata vasten, ja vaikka kuinka yritin nostaa käteni, uhmata painovoimaa ja kynsiä Annen silmät ulos, en onnistunut. En vaikka yritin tosissani.
Anne tökkäsi haavan pohjaa, ja Nita työnsi kangasrievun suuhuni. Se maistui lialta ja savulta, mutta kivun huutoni hukkui siihen aika hyvin. Silmiini kihosivat kyyneleet, kun Anne veti tikun pois ja työnsi pinsetit tilalle.

Tiesin, että tämä piti hoitaa. Tämä piti tehdä, jotta säilyisin hengissä. Tämä vain piti tehdä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että olisin pitänyt siitä. Yritin kovettaa itseni ja pitää itseni rauhallisena, ajatella jotain positiivista, mutta se oli hyvin vaikeaa. Se oli erittäin vaikeaa. Tiesin Annen tekevän parhaansa, mutta kun hän tökkäsi harvinaisen lujaa haavaani, karjaisu karkasi suustani. 

Nita nappasi pinsetit Annelta, jonka käsi oli lennähtänyt suun eteen. "Se potkaisi!"
Heo painoi päänsä huvittuneen näköisenä. "Valitsipa ainakin oikein sopivan ajan itseilmaisulle."
Nita ujutti pinsetit haavaani, ja Heo keskittyi jälleen hillitsemään kouristelevaa ja huitovaa kättäni. Anne pyysi anteeksi poistumistaan. Hän lähi taatusti kertomaan Kuolleelle pienestä ihmeestä. Minua kiukutti riepu suussani, joka oli estänyt minua onnittelemasta Annea, mutta voisin hoitaa sen jälkeenpäin. Ai saatana. Kipu sokaisi jälleen ajatukseni.