Kupla

>45<

Heon näkökulma

Näin Normanin ja Aaronin selkien takaa, kuinka Milo kaatui mutantin piikin voimasta maahan. En kuullut omaa huutoani, kun sysäsin jonkun edestäni sivuun juostessani Miloa kohti. Tiesin silti huutavani, koska suuni on apposen auki ja kurkkuun sattui.

Vajosin maahan Milon viereen, ja tartuin kaksin käsin hänen kasvoihinsa. Hän ei hengittänyt, hän ei hengittänyt. Kyyneleet puskivat silmistäni, ja koko kehoni vavahti, kun ne valuivat silmistäni estoitta.

Pidin Milon päätä sylissäni, ja annoin surun, tuskan ja vihan hukuttaa minut alleen. Tuntui aivan siltä, etten saisi happea kunnolla. Rintakehäni alueella oli jokin suunnaton paine, ja jouduin haukkomaan happea itkunpuuskien välissä. Vihasin itkemistä muiden nähden, mutta nyt minua ei kiinnostanut. Minua ei kiinnostanut tippaakaan.

Vapisevin käsin suljin hänen silmäluomensa, ja painoin otsani hänen rintakehäänsä vasten. Sillä hetkellä kaikki tuntui täysin turhalta ja epäoleelliselta. Tämän oli oltava vain pahaa unta, painajaista, jotain epätodellista. Tämä ei saanut olla totta, ei vain saanut. En pärjäisi ilman Miloa, en hetkeäkään. Koko elämäni oli rakentunut rakastamieni ihmisten ympärille, ja nyt se kaikki oli rikki, palasina, murskana.

Olin aina yrittänyt olla vahva, vakaa ja rauhallinen, mutta tässä oli tulos, kun kulissit olivat kaatuneet, muurit murtuneet ja heti ensimmäinen todellinen takaisku oli lyönyt minut maahan kuin lentokyvyttömän ötökän. Olin kyvytön tekemään mitään. Kyvytön taistelemaan, kyvytön selviämään.

Olin aina pelännyt Henryn puolesta. Hän oli ollut sokea, ja olin aina alitajuntaisesti ajatellut, että hän kuolisi liian pian. Olin pitänyt Milon olemassaoloa aivan liian itsestäänselvyytenä, ja nyt kärsin siitä pahimmalla mahdollisella tavalla.
Jonkun käsi laskeutui olkapäälleni, ja Aaron kyykistyi viereeni. Käänsin pääni pois hänestä, jokin pieni osa sielussani ei halunnut näyttää hänelle, kuinka rikki oikeasti olin. Tietenkin itkuni kertoi varmasti kaiken, mutta silti.

"Heo. Meidän...meidän pitäisi jatkaa matkaa."
"Anna hänen olla hetki rauhassa." Mabret mutisi, ja toisessa mielentilassa olisin ollut hyvinkin hämmentynyt, mutta nyt en tuntenut mitään. En edes kiitollisuutta. Kuinka olisin voinut? Hän oli väistänyt piikin, jolloin se oli tappanut Milon. Jos hän ei olisi väistänyt, Milo olisi hengissä ja hän kuollut. Se olisi parempi.

Karkotin ajatuksen pois, mutta se jäi silti takaraivooni pienenä raivon ja vihan kiertymänä.
Milon ruumis alkoi menettää jo lämpöä kylmän ilman vuoksi, ja hänen huulensa sinersivät. Hän näytti niin tavattoman rauhalliselta ja jollain sairaalla tavalla onnelliselta.

En enää itkenyt, tilalle oli tullut tyhjyys ja loputon kylmyys. Olin tunnoton. Olin aineeton. Olin elossa. Olin kuollut. Olin kaikkea, ja samaan aikaan en ollut mitään.

Mabretin näkökulma

Heo ei halunnut jättää veljensä ruumista. Tarjouduin kantamaan sen, mutta Heo kieltäytyi ehdoitta. Hän tekisi sen kuulemma itse. Aaron ilmoitti, ettei vauhtimme saisi hidastua, ja Heo nyökkäsi nostaen Milon elottoman ruumiin hartioilleen. Hän oli kuolemanvakava, mutta hänen silmänsä verestivät ja kasvojen iho punoitti itkemisen jäljiltä.

Pääni oli sekaisin ajatuksista. Jos en olisi väistänyt, Milo olisi hengissä ja minä kuolleena. Kuinka lähellä loppu oli ollutkaan? Se pisti vatsani vääntämään, ja toivoin, etten oksentaisi kesken juoksun. Ehdimme kuitenkin juosta vain vartin, kun vatsani sisältö vaati tosissaan pääsyä ulos, ja jouduin oksentamaan aluskasvillisuuden sekaan.

Aaron pysähtyi aavistuksen turhautuneen näköisenä, ja Heo laski varovasti Milon maahan. Norman oli ilmeetön ja muutenkin täysin eleetön. Oksentaminen ei ollut mukavaa, ei todellakaan. Vihasin sitä. Kun mitään kunnon oksennettavaa ei enää ollut, oksensin sappinestettä. Sen jälkeen yskin kuin kuoleva, ja hetken päästä nousin varovasti seisomaan. Aaron seisoi kädet ristissä ja heilautti päätään. "Voimmeko jatkaa?"
Nyökkäsin, ja Heo nosti Milon jälleen olkapäilleen. Oli sanomattakin selvää, että hän oli aivan puhki.