Kupla

>19<

 Mejín näkökulma

Virittelimme riippukeinuja Heon ja Gion kanssa vielä illallisen jälkeen. Suunnitelmaan kuului myös valtaisan pressun virittäminen riippumattojen ylle. David raahasi vilttinsä ja tyynynsä riippumattojemme alapuolelle, ja makasi siinä selältään jaellen ohjeita. Gio osoittautui hyväksi kiipeilijäksi, ja hän sai toimia henkilönä, joka kiinnitti pressun puuhun. Solmut näyttivät pitäviltä, ja kokeilin jo omaa riippumattoani. Se oli mukava ja juuri sopivalla korkeudella maasta. Olimme viritelleet riippumatot makuupusseistamme, ja ne tuntuivat kestävän ihan hyvin. Riippumatot olivat kolmion muodossa noin kahden metrin korkeudella maasta. Olin juuri nostanut vilttini riippumattoon, ja Heo, Gio ja David kasasivat nuotiota riippumattojen keskelle. Ilma oli lämmin, ja vilkaisin joelle päin. Nyt saattaisi olla hyvä aika käydä pesulla. Huikkasin muille käyväni joella ja jätin heidät sytyttämään nuotiota märistä puista. Kävin kysymässä Laylalta lainavaatteita ja lähdin jokea kohti. Ilta alkoi jo tulla ja aurinko loi viimeisimmät säteensä puiden välistä tehden maasta raidallisen. Se päätti siis näyttäytyä vasta illalla.

Jokea lähestyessäni kuulin hiljaista nyyhkytystä. Kurtistin kulmiani ja pysähdyin. Mitä jos tämä oli ansa? Jospa mutantit osasivat itkeä ja houkuttelivat meitä luokseen tappaakseen meidät? Päätin kuitenkin luottaa vaistooni ja jatkoin kävelemistä. Kun näin joen möyryävän veden, näin myös Annen. Hän istui joen penkereellä ja itki. Nielaisin enkä tiennyt, häiritäkö häntä vai ei. Hän näytti kuitenkin niin lohduttomalta, että päätin kävellä hänen luokseen. Istuuduin hänen viereensä ja hän vilkaisi minua kyynelten turvottamilla silmillään. "Ai sinä..."

Hän oli selvästi odottanut jotakuta toista, mutta saisi nyt tyytyä minun seuraani. Riisuin kenkäni ja sukkani ja upotin varpaani kylmään veteen. "Haluatko puhua?"

Annen silmistä valui jälleen pulleita kyyneliä, jotka hän pyyhkäisi nopeasti kädellään. Kaikesta päätellen hän oli istunut täällä yksin jo melko kauan. Kiersin varovasti toisen käteni hänen hartioidensa ympärille ja silitin hänen käsivarttaan. En sanonut sanaakaan. Anne saisi itse kertoa, jos haluaisi. En halunnut painostaa häntä. Kun hän oli rauhoittunut hieman, hän pyyhki kosteat kasvonsa hihaansa. "Sinun täytyy sitten luvata, ettet kerro tästä kenellekään. Et kenellekään. Et edes Kuolleelle."

Kurtistin kulmiani, mutta nyökkäsin. En voinut olla miettimättä, mitä kerrottavaa Annella oli, jos edes Kuollut ei tiennyt siitä. Anne oli jälleen hetken hiljaa, ja minä heiluttelin varpaitani vedessä.

"Mejí, minä taidan olla raskaana."

Lopetin jalkojeni heiluttamisen. Lopetin Annen käden silittämisen. Lopetin oikeastaan kaiken. Hetkeen en uskaltanut edes hengittää, vaan käännyin katsomaan Annea. Anne näytti niin orvolta istuessaan siinä hartiat lytyssä katse vedessä. Nielaisin ja nyökkäsin hitaasti. "Öh, kuinka varma olet siitä?"

Anne kohautti olkiaan ja puri huultaan. "Varmaan...99 % varma."
Aivan. Silitin Annen kättä ja tuijotin eteenpäin. "Ketkä kaikki tietävät tästä?"

Anne kääntyi katsomaan minua ja hymyili hieman surumielisenä. "Vain sinä."

Käännyin katsomaan Annea, mutta tämä katseli jo vastarannalle. "Ai eikö Laylakaan tiedä?"

Anne pudisteli päätään ja huokaisi syvään. "Ei. Hän on ollut aina ehdottomasti sitä mieltä, että ihminen, joka tuo lapsen tällaiseen maailmaan on hirviö. En mieluusti haluaisi olla hänen hirviö listallaan."
Nyökkäsin ja ymmärsin Annea. En itsekään kertoisi asiasta, jos ystävän kanta olisi niin jyrkkä. Toisaalta... "Aiotko kertoa vasta sitten, kun se alkaa näkyä?"
Anne siirsi kätensä vatsalleen ja vilkaisi alaspäin. "Se oikeastaan näkyy jo. Hieman vain, mutta näkyy kuitenkin. Pitää vain uskotella, että olen lihonut. Ja kun se ei enää toimi..."