Kupla

>24<

Gion näkökulma

Elämäni ei ollut ollut ruusuilla tanssimista. Ei todellakaan. Kun muut ihmiset valittivat arkipäiväisistä ja pienistä ongelmistaan, minun teki suoraan sanottuna mieli tarttua kiinni heidän paitojensa kauluksista, nostaa heidät seinää vasten ja huutaa päin naamaa. Huutaa ulos kaikki se silmitön tuska, joka sisälleni oli pakkautunut. Tuska ja viha, jotka olivat eläneet sisälläni niin kauan kuin muistan. Ne olivat pakkautuneet sisimpääni tiiviiksi möykyksi, joka uhkasi purkautua ulos aina kun korotin ääntäni. En ollut kuitenkaan päästänyt sitä ulos, sillä se tuhoaisi kaiken tieltään. Aivan kaiken. Se olisi kuin ydinräjähdys, eikä armahtaisi ketään.

Oikeastaan en edes ymmärrä sanontaa "ruusuilla tanssiminen". Ruusut olivat ehkä kauniita ja tuoksuivat ihanilta, mutta ne olivat myös täynnä teräviä piikkejä. Piikkejä, jotka uppoutuivat ihoon kuin kuuma veitsi voihin. Piikkejä, joita ei saanut helposti irti, ja jos sai, se sattui. Sattui tavattoman paljon, ja jätti jälkeensä verestävän haavan.

Elämäni alkuvaiheet olivat vieläkin hieman pimennossa. Olin syntynyt Ranskassa, mutta oppinut englannin ensimmäisenä kielenäni. Isoveljeni Julio oli opettanut minulle kaiken tarpeellisen. En oikeastaan koskaan tuntenut isääni, sillä hän kuului Valtaan. Julio ja äitini kasvattivat minut kokonaan. Lapsuuteni ei kuitenkaan ollut kultaa. 
Kaikki oli ulospäin paremmin kuin monella muulla, mutta sisältä ei. olin aina ollut pinnallinen ja melko herkkä ihminen kovan ulkokuoren alla, ja itsetuntoni oli kymmenen ensimmäistä vuottani aivan pohjalukemissa. Sain kuulla äidiltäni jatkuvasti, että olin tavattoman huolimaton ja järkyttävän laiska, vaikkei kaikki mennyt niin. Julio treenasi kovaa, ja kun minä en ilmoittanut jokaisesta juoksulenkistä jollekin, olin laiska. Tein asioita aina mieluummin yksin ja rauhassa kertomatta niistä kenellekään, ja äiti oletti minun tekevän aivan turhanpäiväisiä asioita.

Minä kyllä rakastin äitiäni, mutta oli monia päiviä, jolloin istuin yksin huoneessani ja itkin. En itkenyt surusta, vaan vihasta. Vihasta, kun minua ymmärrettiin väärin ja solvattiin jatkuvasti. En jaksanut sitä. Julio ei huomannut asiaa, vaikka olimmekin muuten todella läheisiä. Hän ei huomannut, kuinka rikki olin sisältä. Kaikesta huolimatta. Kukaan ei huomannut. Enkä kertonut kellekään. En edes ihmisille, joihin luotin 99 %. Jotkut asiat vain pidin itselläni. 

Olin muutenkin todella monimutkainen persoona. Annoin itsestäni usein heikomman kuvan kuin mitä todellisuudessa olin. Yritin selitellä sitä itselleni itsesuojeluvaistolla, mutten ollut aivan varma. Omasta mielestäni olin tavattoman omituinen, ja  tuntemattoman kävellessä vastaan saatoin vain ajatella, että mitähän hän tekisi, jos tappaisin hänet siihen paikkaan. Olin yleensä se puhelias, mutta samalla tarkkailin kiinteästi ympäristöäni. Kiinnitin huomiota yksityiskohtiin, ja myöhemmin saatoin valehdella, etten huomannut.

Kun äitimme oli kuollut viitisen vuotta sitten, olo oli tyhjä. Vaikka hän oli osittain tietämättään kohdellut minua kamalasti, surin häntä silti. Viimeisimmät sanani hänelle olivat olleet "Sinä et sitten tunne minua tippaakaan!" johon äiti oli inttänyt, että tunsi. Okei, hän joko tunsi ja satutti minua tahallaan, tai sitten hän valehteli tuntevansa. En oikeasti tiennyt, kumpi olisi ollut parempi vaihtoehto.

Kolme vuotta sitten kaikki oli ollut vielä ihan suhteellisen hyvin. Elämälläni oli jonkinlainen suunta, ja se oli vapaus. Minä, Julio, Heo, Henry ja Milo teimme kaikkemme, että pääsisimme mahdollisimman lähelle Valtaa, ja pääsisimme tuhoamaan sen kertaiskulla. Sitten Heo, Henry ja Milo oli poimittu yksitellen Kuplaan, ja olin jäänyt ihmisten keskelle, joihin en luottanut. Ai minne Julio oli kadonnut? Niin, sen kun tietäisi. Isoveljeni oli kadonnut samoja aikoja kuin Milo, mutta Kuplaan hän ei joutunut. Ei ainakaan tähän kuplaan. Julio ei ollut hyvästellyt minua, hän oli vain kadonnut. Olimme illalla käyneet nukkumaan vierekkäin lattialle, ja aamulla olin herännyt yksin. Silloin tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aiemmin. Olihan seuranani tietenkin muita Ranskan selviytyjiä, mutta kuten jo aiemmin totesin, en luottanut heihin. En yhteenkään. Olin luottanut ainoastaan Heoon, Henryyn, Julioon ja Miloon. Ja jokainen heistä oli poissa. Ei ehkä lopullisesti, mutta minulle se oli ikuisuus. Itsensä kanssa painiskelevalle ihmiselle yksinäisyys on joskus kidutusta. Kaiken väkivallan, surun ja vihan käsittely yksin oli rankkaa, ja vietin monta yötä heriellä kuunnellen pommien iskuja ja itkien. Silloin olin itkenyt surusta. Surusta, koska en tiennyt, mihin ihmiskunta oli menossa. Äiti oli kertonut tarinoita vanhasta maailmasta, jossa oli turvallista. Jossa kodit olivat maan päällä, ei alla.