Kupla

>42<

Mejìn näkökulma

Okei. Hätätilanteessa ei saanut panikoida. Ja kyllä, tämä oli hätätilanne. Katastrofi. Lopun alku. Tuho. Kriisi.

1) Me olimme löytäneet kaksi pommia, joista toinen oli matkalla eliminoitavaksi, ja toisen 2) sekunnit etenivät aivan liian nopeasti. Siis oikeasti. Derek huomasi sen ensimmäisenä. Pommin sekunnit vilisivät sellaista vauhtia, että nopean laskutoimituksen mukaan pommi räjähtäisi korkeintään neljän tunnin päästä. Meillä oli siis todellinen käytännön ongelma.

Henry oli realistinen. Me emme ehtisi Rajalle ennen pommin räjähtämistä. Me emme voisi viedä sitä tarpeeksi kauas ilman että joku meistä menehtyisi, ja Henryn mukaan se ei ollut sillä hetkellä vaihtoehto. Gio ehdotti, että heittäisimme pommin veteen, mutta Derek huomautti, että pommi yltäisi mahdollisesti räjäyttämään meidät silti. Tai ainakin aiheuttaisi maanvajoaman, koska pommi räjähtäisi vedestä huolimatta.

Maddy oli myös realistinen. "Hei älykääpiöt nyt. Onko parempi että yksi kuolee pelastaessa muita, vai se että me kaikki räjähdämme?"
Maddy oli oikeassa. Minä tiesin sen, mutten halunnut sanoa sitä ääneen. Gio teki sen. "Hän on aivan oikeassa. Me olisimme typeriä, jos pitäisimme pommin täällä ja vain odottaisimme sen räjähtävän."

Henry raapi parransängen peittämää leukaansa ja nyökkäsi hyväksyvästi. "Okei. Minä lähden viemään sitä."
Anne oli ollut hiljaa, mutta nyt hän avasi suunsa. "Se ei ole mahdollista."
Kaikki kääntyivät katsomaan Annea, ja Maddy nojasi seinään kädet ristissä. "Jaa miten niin?"
Anne pyöräytti silmiään. "Okei, mistä aloitan? Ensinnäkin, Keskusta on vähän päälle kilometrin levyinen. Pommia ei siis voi räjäyttää täällä. Vaikkei se räjäyttäisikään meitä kaikkia, uskoakseni sen tuhovoima on laajempi mitä pystymme ennustamaan, kun otamme huomioon paineaallon ja muut sellaiset. Se pitäisi siis viedä ulos saarelta."

Eva katsoi Annea hämillään. "Uskoakseni se tässä on ollutkin tarkoitus?"
Anne naurahti hermostuneena ja nyökkäsi. "Joo, mutta millä ajattelitte sen tehdä? Kiakki soutuveneet ovat joko tuhoutuneet tai viety, eikä meillä ole aikaa tai atrvikkeita rakentaa tarpeeksi kestävää lauttaa."

Annen terävät huomiot pudottivat meidät kaikki rajusti takaisin todellisuuteen. Hän oli niin oikeassa kuin olla ja voi. Ikävä kyllä.
"Voi vittu." Gio ilmaisi varmasti kaikkien ajatukset ääneen.
Henry nosti kätensä silmilleen ja käveli hermostuneena edes takaisin. "Mitä helvettiä me oikein teemme? Emme voi antaa pommin räjähtää täällä, muttemme voi antaa sen myöskään räjähtää muualla. Voi jumalauta!" Henry karjaisi viimeisen lauseen kohdalla ja potkaisi rakennuksen seinää sellaisella voimalla että rappaukset putosivat. "Voi saatanan vittu!"

Edes Ed ei ollut enää yhtään iloinen. Ei yhtään. Hän oli valahtanut kalpeaksi, ja hänen ruskeat silmänsä haravoivat levottomasti ympäristöä. "Mi-mitä me teemme?"
Hänen kysymyksensä kiteytti sen hetken täysin. Mitä me teimme? Niinkuin ihan tosissaan, mitä me teimme? Millä tavalla ratkaisisimme tilanteen, jos sen edes pystyisi ratkaisemaan? Olimme ansassa, mahdollisesti tarinamme lopussa. Eikä se ollut kamalan upea loppu.

"Tällainenkö loppumme tulee olemaan? Verta, ihoa ja sisuskaluja kuopassa? Ei kiitos." Gio mutisi, ja kaikki olivat hiljaa. Kellään ei ollut lisättävää. Me emme saaneet pommia pois luotamme emmekä itseämme pois pommin luota. Pommi räjähtäisi ja me kuolisimme. Niin se oletettavastikin menisi. Mitä muutakaan tässä voisi enää tapahtua? Ei ainakaan mitään positiivista.

Mitä kaikki toista pommia viemään lähteneet oikein mahtaisivat ajatella, kun kuulisivat täältä jäätävän räjähdyksen? Panikoisivatko he? Tietenkin. Eva oli Aaronin sisko, Henry Heon ja Milon veli, minä Mabretin sisko, Anne Kuolleen "melkein vaimo", Gio ja Maddy sekä Ed Mabretin ystäviä.