Ihmisen korvat, suden silmät

Mökki

Samuel oli pettänyt lupauksensa. Hän ei ollut saapunut ennen aamuviittä, eikä saapuisi varmaan ennen kuin muut edes lähtisivät luokkaretkeltä. Hän olisi eksyneenä metsässä ja kuolisi sinne. Kauanko kestäisi, että opettajat huomaisivat?

Metsässä oli onneksi jo lakannut satamasta ja aurinko oli noussut tunteja sitten. Samuelilla alkoi olla taas lämmin olo, vaikka edellisenä iltana hän oli palellut. Ilman lämpötila oli mukava oleskeluun, eikä Samuel tuntenut enää pakokauhua.

Metsän aluskasvillisuus oli hyvin tiheää. Kivellä istuessaan hän huomasi polun, joka oli umpeenkasvanut. Sitä oli käytetty viimeksi vuosia sitten, mutta kuinka monta vuotta sitten, sitä oli vaikea arvioida.

Samuel katsoi polkua ja päätti seurata vanhaa polun jälkeä, vaikka se olikin vaikeaa tiheän kasvillisuuden vuoksi.

Hän raivasi pensaita ja ruohoja tieltään. Polkua siistiessä ja jälkeä seuratessa tuli kuuma, mutta hän jatkoi, koska hänellä ei ollut muutakaan tekemistä eikä hän halunnut istua paikallaan kunnes joku söisi hänet.

Vaikeassa maastossa kulkemisesta tuli nopeasti nälkä, eikä näin keväällä maastossa ollut vielä syötävää. Hän söi taskunsa pohjalla olleen lakritsipatukan ja jatkoi kulkuaan.

Liikuttuaan noin tunnin hän huomasi polun päättyvän hylätyn näköisen talon pihapiiriin, joka oli kasvanut jo umpeen. Pensaat ja puut täyttivät entisten kukkapenkkien ja omenapuiden paikat, ja puutarhakasvit olivat varmasti kuolleet jo aikoja sitten. Ränsistyneen näköinen keltainen, kaksikerroksinen ja aika suuri omakotitalo näytti siltä, että siellä ei varmasti ollut asunut kukaan ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen.

Samuelia oli usein pienenä varoitettu tuntemattomista, varsinkin hylätyistä rakennuksista ja niiden sisässä piilevistä vaaroista, mutta hänen uteliaisuutensa oli liian suuri.

Rakennuksen ulko-ovi ei ollut lukossa. Kaikki sujui vähän liiankin hyvin. Ovi kääntyi naristen ja Samuel asteli sisään. Sisällä oli pimeää ulkona paistavasta auringosta huolimatta ja Samuel joutui sytyttämään taskulamppunsa, jotta näkisi ympärilleen.

Eteisessä oli pölyistä. Vaaleansiniset seinät tummine, tammisine listoineen näyttivät hyvin vanhoilta, vanhemmilta kuin koko talo. Barokkityylinen, koristeellinen naulakko keskellä eteistä koristi muuten surullisen paljasta huonetta, jossa ei ollut juurikaan muita kalusteita.

Lattia narahti, ja Samuel säpsähti. Olipa hän vainoharhainen, säikähti omia askeliaankin.

⁂

Tieto Samuelin lähtemisestä ei pysynyt opettajilta piilossa. Puoli yhdeltätoista alkoi päivän ensimmäinen ohjelma, ja Samuel ei ilmestynyt pisteelle, jossa hänen olisi tullut olla. Opettajat arvasivat, että Viktor ja Aapo tietävät Samuelista jotain, ja niinpä he puristivat tietoa heistä. He saivat tietää, että Samuel oli kadonnut puoli kolmen aikaan yöllä metsään, mutta syytä he eivät olleet kertoneet, siltä varalta että opettajat saisivat siitä osviittaa bileistä. Niistä täytyi olla vaiti, tai muuten saisi myös itse kärsiä. Opettajathan tietäisivät kantelijan olleen bileissä myös itse. He nuhtelivat Viktoria ja Aapoa siitä, etteivät heti olleet kertoneet opettajille, mutta eivät antaneet rangaistusta. He olivat myös yrittäneet soittaa Samuelin puhelimeen, tuloksetta tietysti.

⁂

Samuel avasi pähkinäpuisen oven ja näki keittiön. Pölyä oli joka puolella, ylt'ympäriinsä, vielä enemmän kuin eteisessä. Samuel kokeili valokatkaisijaa. Hänen yllätyksekseen se toimi, ja valot syttyivät. Asuikohan talossa sittenkin joku? Jos asui, sen täytyi olla kotona, kun ovikin oli auki, Samuel ajatteli ja häntä alkoi kylmätä - hänhän oli murtautunut tuntemattomaan taloon. Tai sitten, jos asukas ei ollut paikalla, se oli ainakin hemmetin varomaton, Samuel mietti hetkisen ja naurahti sitten omille ajatuksilleen.

Samuel käveli keittiötason luo ja avasi ensimmäisen laatikon. Keittiöveitsiä, monenlaisia, vanhoja ja uusia, uusimmat näyttivät aika modernilta. Toisessa laatikossa oli aterimia. Kolmannen laatikon sisältä löytyi sakset, muutama kynä ja keltainen pakkaus, jota Samuel ei uskaltanut kääntää saadakseen selville sen sisällön. Tason yläpuolisista kaapeista löytyi vanhoja, ruusukuvioisia lautasia, vihreitä laseja sekä sokerikko ja kermakko, jotka näyttivät vuosisatoja vanhoilta.

Samuel ei nähnyt enempää syitä käydä läpi laatikoita - niissähän oli vain normaaleja keittiön astioita ja tavaroita, joskin eri aikakausilta - joten hän meni oikeanpuolimmaisesta ovesta sisälle ja päätyi olohuoneeseen, jos sitä siksi pystyi kutsumaan; siellä ei selvästikään oleskeltu enää.

Olohuone oli niin pölyinen, että siellä hädin tuskin näki. LP-levyjen pino vanhanaikaisen soittimen vieressä vanhan kuvaputkitelevision yläpuolella antoivat kyllä melko vahvan mielikuvan siitä, että jos joku asuikin talossa, kukaan ei ainakaan enää käyttänyt olohuonetta. Seinällä oli ikivanhoja, irvokkaita tauluja, joissa varoitettiin viinasta. Yksi niistä sanoi:

"Enämbi wiina saatta ihmisen tompelixi, wiisaat willidse ja hullut teke vielä hullummaxi, turmele taidon, sytyttä hecuman, saatta kapinan ja punaiset silmät."

Samuel nauroi vanhalle tekstille ja sen alapuolella olevalle uhkaavalle kuvalle, jossa ihmisiä hukkui viinaan, joka valui pullosta.

Samuel katsoi kirjahyllyn kirjoja. Kirjojen päiväyksissä ei ollut johdonmukaisuutta. Vanhimmat kirjat olivat painettu Turussa 1876, kun taas uusimmat kirjat olivat 2000-luvun ensimmäisiltä vuosilta. Talossa oli siis asunut monta sukupolvea, vaikka talokaan ei varmasti ollut niin vanha, että vanhimmat kirjoista olisivat taloa uudempia.

Olohuoneessa oli vain yksi ovi eteenpäin, joka vei johonkin avaraan, tyhjään huoneeseen joka oli muita huoneita alempana; Samuel joutui laskeutumaan muutaman rappusen. Huoneessa ei ollut mitään sisustusta, mutta Samuel arveli huonetta vain terassimaiseksi kesähuoneeksi, sillä sen ikkunat olivat suuria ja ohuita ja huonetta ei varmaankaan lämmitetty talvella.

Samuel palasi keittiöön ja kokeili toista ovea. Se oli lukossa. Ajatus siitä, mitä oven takana oli, kiinnosti Samuelia, ja hetken aikaa hän mietti potkaisevansa ovea, mutta sitten hän muisti, että hän oli juuri murtautunut jonkun taloon; hän ei halunnut aiheuttaa enempää ongelmia.

Samuelilla oli kova nälkä. Kello oli jo kaksitoista, eikä hän ollut syönyt mitään eilisen iltapalan jälkeen, josta oli jo viisitoista tuntia - Samuel oli iso ja tarvitsi paljon energiaa, joten hän meni keittiön jääkaapille, joka oli toiminnassa hurinasta päätellen, ja kurkisti sisään.

Sisällä jääkaapissa oli vain meetvurstia — varmaan siksi, että se säilyi kauan — mutta Samuel söi sitä pahimpaan nälkäänsä ja katsoi sitten kuiva-ainekaappiin. Siellä oli vain kauan säilyviä aineita, kuten kaurahiutaleita, kaakaojauhetta ja hapankorppuja. Samuel söi hapankorppuja, joiden päällä oli meetvurstia, ja teki kaakaota veteen, sillä vesihanakin toimi. Talossa asui siis varmasti joku aavemaisesta hiljaisuudesta huolimatta. Mutta kuka? Mistään ei kuulunut hiiskaustakaan.

Samuel ei kuitenkaan uskonut aaveisiin. Hänestä kummitustarinat olivat aina tuntuneet jotenkin kovin epärealistisilta ja typeriltä. Aaveet, ihmisten ruumiista poistuneet sielut kuvattiin niissä hänen mielestään turhan lapsellisesti. Eiväthän sielut mitään valkoiseen lakanaan sonnustautuneita kasoja olleet.

Syöminen oli hätätilanne, sillä hänellä oli todella kova nälkä. Eihän se ollut varastamista, jos oli hätätilanne, eihän? Niin hän yritti itselleen vakuuttaa.

(Luku ilman dialogia tällä kertaa. Taustatietona mainittakoon, että viinasta varoittavan taulun teksti on alkoholivalistuksesta vuodelta 1644.)