Ihmisen korvat, suden silmät

Kohtaaminen

Samuel käveli pois keittiöstä jäljet siivottuaan ja kiersi eteisaulan toiselle puolelle. Siellä oli karmiininpunaiset portaat. Samuel ei ollut vielä käynyt yläkerrassa. Ehkä talon omistaja olisi siellä ja hän tietäisi reitin pois.

Samuel nousi narisevia portaita ylös ja tuli tilavaan yläaulaan, jossa oli sininen, punainen, vihreä ja valkoinen ovi. Aulan keskelle oli sijoitettu vanha, muovirunkoinen biljardipöytä, jonka kaikki pallot olivat tallessa, mutta kivi ja kööt puuttuivat. Suuri kristallikruunu roikkui korkealla olevasta katosta, ja se sai tilan vaikuttamaan suuremmalta kuin se todellisuudessa oli. Seinäpaneelit olivat mahonkia, ja antoivat yläaulasta kartanomaisen vaikutelman. Samuel hämmästeli, kuinka talon jokainen huone oli kuin eri aikakausilta, sisustettu eri tyyliin. Hän katsoi ensimmäisenä sisään valkoisesta ovesta, jonka takana oli vain vessa. Hän palasi aulaan ja meni sisään sinisestä puuovesta.

Oven takana oli pieni makuuhuone. Makuuhuoneessa oli peilipöytä, piironki jonka päällä oli kaksi kansiota, yhden hengen sänky ja yöpöytä, jonka päällä oleva lamppu toimi öljyllä. Sängyn vieressä oli laatikko, joka oli auki. Laatikon sisällä oli aseita. Erilaisia pistooleja, veitsiä, teriä ja shurikeneja, japanilaisia heittotähtiä. Tämä huone vaikutti turhan uhkaavalta, ja Samuel meni seuraavaksi sisään huoneeseen, jossa oli vihreä ovi.

Huone oli suuri ja katto oli korkeammalla kuin edellisessä huoneessa. Tämä huone oli sisustettu funkkistyyliin, ja yksinkertainen sisustus näytti siltä, että huoneessa oli ehkä jopa asuttukin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Huoneessa oli leveä parisänky, jonka peitto säikäytti Samuelin. Peitossa oli tummanpunaisia tahroja, ja Samuel toivoi hartaasti, etteivät ne olleet verta. Sängyllä oli kirjekuori, jossa ei lukenut nimeä. Samuelin uteliaisuus vei voiton kirjesalaisuudesta, ja hän avasi kuoren.

16. lokakuuta 1979

Sinä, joka luet tätä kirjettä, kuka sitten oletkin: Varoitan sinua oman turvallisuutesi vuoksi. Pysy poissa, tuntematon. Täällä ei ole turvallista. Pakene.

Kirje aiheutti hänelle hetkeksi kylmiä väreitä, mutta loppujen lopuksi se ei pelottanut häntä paljoa, koska ei tuollaisia kirjeitä kukaan kirjoittanut tosissaan. Sen lisäksi, kirjehän oli yli kolmekymmentä vuotta vanha. Kukaan ei tiennyt enää sen paikkansapitävyydestä.

⁂

Viktor ja Aapo juttelivat mökin portailla.

"Ja sit se kumartu lähemmäks..." Viktor selitti.

"Ja? Älä pidä mua jännityksessä, mä haluun tietää, mitä sun ja Jonnan välillä on."

"En mä tiedä, mitä meidän välillä on. Se suuteli mua, mun eka suudelma, mutta se vaikutti vähän humaltuneelta, joten en mä tiedä halusiko se sitä."

"Sun eka suudelma? Vasta nyt? Kestipä sulla kauan", Aapo naurahti.

"Suu tukkoo", Viktor nauroi mukana.

"Mitä sitte tapahtu?" Aapo kysyi uteliaana.

"Siinähän se omituinen puoli onkin. En muista mitään, mitä tapahtu sen jälkeen. Heräsin vaan seuraavana aamuna viiden kilometrin päässä mökkialueelta", Viktor sanoi.

"Rankka elämä", Aapo vastasi.

"Mitenköhän Samuelilla menee?" Viktor pohti.

"En tiiä. Varmaan se on löytäny sieltä metsästäki jonku naisen ja nyt se on heikkona Samuelii", Aapo nauroi ulvoen.

"Hei, ihan tosissaan mä kysyin. En haluu sun huonoja vitsejäs", Viktor tokaisi.

"En mä tiedä. On se ainaki ihan kunnossa. Sen mä tiedän. Se selviää kyllä, olipa tilanne mikä tahansa."

"Kyllä mä sen tiedän. Ja kohta on kulunu vuorokausi, voi soittaa poliisille ja ilmottaa sen kadonneeks."

"Ilmottasitko sä? Mä en oo varma."

"Totta kai. Mä oon huolissani siitä."

"Mä en tiedä, ilmottasinko. Se saattais suuttuu."

"No kai nyt, mutta se vois pelastaa sen hengen.

"No juu, mut sähän tiedät, että Samuel ei tykkää poliiseista."

Aapo viittasi tällä tapaukseen, jossa poliisit olivat vieneet Samuelin takaisin kotiinsa hänen vastusteluistaan huolimatta, kun hänen äitinsä oli ilmoittanut hänet kadonneeksi. Hän oli alun perin karannut kotoaan, koska hän oli suuttunut alkoholisoituneelle isälleen. Pian sen jälkeen äiti ja Samuel olivat muuttaneet etäämmäs isästä. He olivat lähellä avioeroa silloin.

"No tiedän tiedän, mutta nyt loppu tää keskustelu. Samuel ei haluis, että me puhutaan sen isästä. Se ei haluu julkiseen tietoon sitä, minkälainen se on."

"Totta."

"Mitä sä ja Jutta muuten teitte sillä välin, kun mulla oli se muistikatkos enkä tiiä, missä olin?"

"Sanotaan nyt vaikka nii, et meille kävi aika samal tavalla ku teille."

"Ahaa", Viktor hymähti. "Varsinainen naistenkaataja."

"Suu kii. Se on eka, joka välittää musta oikeesti."

"Vai niin, joku taitaa olla vähän ihastumassa", Viktor vihjaili.

"Entä sitten?"

"Ei mitää", Viktor sanoi ja hymyili hyvin vihjailevasti.

"Lopeta. Mä en kestä", Aapo sanoi ja nauroi.

"Opettajat ilmottaa Samuelin kadonneeks tänä iltana, kun katoomisesta on kulunu vuorokausi, mä kuulin kun ne puhu siitä tänään", Viktor tiedotti ja Aapo ja vakavoitui heti.

⁂

Samuel oli laittanut kirjeen takaisin kuoreen ja palannut valossa kylpevään yläaulaan. Hän olisi voinut vannoa, että vielä äsken yhdessä yläaulan ikkunoista oli sälekaihtimet kiinni, mutta nyt kaikkien ikkunoiden kaihtimet olivat auki. Häntä alkoi hiukan huolestuttaa. Eihän hän kaikkia näitä outoja tapahtumia voinut vain kuvitella?

Punaovinen huone oli vielä tutkimatta. Samuel oli menossa sisään, mutta ovi oli jumissa. Lukossa se ei voinut olla, koska ovessa ei ollut lukkoa. Samuel peruutti hiukan ja töytäisi ovea kevyesti kengällään. Ovi aukeni ja Samuel käveli sisään.

Tämä makuuhuone oli suurin kaikista kolmesta. Huone oli sisustettu rokokootyyliin. Kaarevajalkainen pylvässänky vaaleine pystypuineen näytti vähintään sata vuotta vanhalta. Sängyn päällä oli kirjottu peitto, jossa oli kymmentä väriä. Peitto kimalsi auringonsäteiden tulviessa siihen suuresta kaari–ikkunasta. Tämä huone oli lämpimämpi kuin muut, ja Samuel uskoi, että talon omistaja saattaisi nukkua yönsä täällä. Ehkä omistaja oli jossain täällä.

Hetken etsittyään Samuel joutui toteamaan, että omistaja ei ollut suurimmassakaan makuuhuoneessa. Nurkassa oleva violetti, sintsipäällysteinen nojatuoli oli kaatunut yhdessä välissä, ja Samuel oli säikähtänyt sitä, mutta hän oli itse vahingossa kaatanut sen vedettyään sähköjohtoa jalkansa mukana.

Yhtäkkiä Samuel pysähtyi. Vaatekaapista kuului rapinaa. Oliko siellä joku?

Kaapista kuului aivan selvästi rapinaa. Samuel käveli lähemmäs. Vaatekaappi oli suuri ja leveä, mahonkipuinen, ja sinne olisi helposti mahtunut joku tai jokin sisälle. Samuelia pelotti, että sisällä olisi jotain vaarallista, mutta hänen uteliaisuutensa oli valtava. Hänen teki mieli avata ovi. Voi taivas miten paljon hän halusi avata oven, mutta samalla aivot huusivat vastaan, että se ei ole järkevää ja se saattaa jäädä hänen viimeiseksi teokseen. Uteliaisuus kutitti sormenpäissä asti. Voi jestas, hän halusi avata oven. Mutta hänen ei kannattanut tehdä sitä.

Samuel lopetti järjen ja tunteen ristiriidan kävelemällä muutaman askeleen eteenpäin, laittamalla silmänsä kiinni ja vetämällä kaapin ovenkahvoista.

Kaapista kuului kirkaisu, sitten ilkeä muksahdus. Samuel avasi silmänsä. Kaapin edessä, aivan hänen jalkojensa juuressa makasi noin hänen ikäiseltään näyttävä tyttö.

(Anteeks tää myöhässä ilmestyminen. Taas aika samanpituinen luku kuin viimeksi, mutta tällä kertaa päästettiin Viktor ja Aapokin vauhtiin. Kiitos taas tuhannesti, kun luit.)