Ihmisen korvat, suden silmät

Vakoilijat

Samuelia pommitettiin jatkuvilla kysymyksillä. Hän alkoi hermostua samanlaisiin, itseään toistaviin kysymyksiin.

"Mutta oletko sinä aivan varma, että sinua ei ole koskaan purtu?"

"Mutta voihan toinen sinun vanhemmistasi olla vampyyri niin, ettet sinä tiedä sitä."

"Ei ole mahdollista olla vampyyri, jos ei ole syntynyt sellaiseksi tai tullut purruksi."

"Mutta sinun vanhempasi..."

"Et sinä voi olla vampyyri, jos..."

Samuel alkoi hermostua ja ärtyneisyys kyti hänen sisällään. Se puolestaan aiheutti sen, että hänen vampyyrin kulmahampaansa ilmestyivät taas esiin. Silmät muuttuivat verkkaisemmin, ensin punaruskeiksi ja lopulta sinooperinpunaisiksi.

"LOPETTAKAA!" Samuel huusi kurkku suorana yli kysymysten. "Mä en jaksa tota jatkuvaa kysymystulvaa. Mä oon nyt ärtynyt, joka aiheuttaa sen, että mulla on vampyyrin hampaat ja silmät. Jos joku ei usko mun olevan vampyyri, niin olkaa hyvä ja katsokaa", Samuel selitti ja avasi silmänsä ja suunsa.

"Omg, sehän on oikeesti vampyyri", Johanna kohahti.

"No mitä sä oikein luulit? Että mä valehtelen?" Samuel tivasi, kunnes Irina keskeytti:

"Seis!"

Kaikki kääntyivät katsomaan Irinaa. Kaikki olivat aivan hiljaa, eikä kukaan uskaltanut sanoa mitään, sillä muut tiesivät, miten kävi sellaisille, jotka ärsyttivät Irinaa.

Rasmus ilmestyi taas huoneen reunaan kuin tyhjästä; hän ei kai tykännyt huutavasta epäihmisjoukosta. Hän oli ensimmäinen, joka uskalti avata suunsa ja kysyi mörisevällä äänellään:

"Mitä, Irina?"

"Ulkona on kutsumattomia vieraita. Niitä on kaks, mä haistan ne."

"Mutta eihän ultrakkaatkaan haista kuin toiset epäihmiset", Daniel huomautti kohteliaasti.

"Sitten ne on epäihmisiä. Siitä mä olen ihan varma, että joku siellä on."

Kaislalla välähti ensimmäisenä. Hän viittoi Rassen luokseen ja viittoi hänelle, että hänen tulisi muuttua näkymättömäksi ja käydä tarkistamassa tilanne. Rasmuksen piti kuitenkin olla hyvin hiljaa, koska näkymättömyys ei tehnyt äänettömäksi.

⁂

"Mikä sulla oikein on?" Aapo kysyi.

"Noi puhuu tuolla sellasista tyypeistä, jotka ei ole ihmisiä. Yks niistä tyypeistä on sellanen, jonka aistit on parempia kuin muilla ihmisillä. Mä olen yks niistä", Viktor totesi itsevarmasti.

"No en kyllä usko", Aapo tuhahti.

"Oota hetki", Viktor sanoi pysäyttäen Aapon. "Mitään ei kuulu. Siellä on ihan hiljasta. Vähän liiankin hiljasta."

"Miten niin?" Aapo ihmetteli.

Jostain kuului naksahdus. Mitään outoa ei kuitenkaan näkynyt. Viktor ja Aapo seisoivat ikkunan alla vaiti, he eivät osanneet tehdä mitään.

Hetken aikaa oli täysin hiljaista, kunnes kuului askelten ääniä ja uusi naksahdus.

Viktor kiroili hiljaa.

"Mitä nyt?" Aapo kysyi ihmeissään.

"Se yks tyyppi tuolla sisällä sano aikaisemmin, että se osaa muuttua näkymättömäksi."

"Entä sitten?" Aapo kysyi.

"Etkö sä tajuu?" Se hitto näki meidät, Viktor kirosi.

"Mitä me nyt tehdään?" Aapo pohti.