Ihmisen korvat, suden silmät

Silmät ja veri

Tyttö oli tajuton, mutta hän hengitti. Samuel yritti herättää häntä.

"Kuuletko sä mua? Mitä tapahtu?"

Tyttö käännähti.

"Mä olin... hakemas yh– yhtä tavaraa, j– ja sit mä tipuin, tyttö takelteli. "Mut mä oon kai ihan kunnos. Mustelmia saatto tulla."

Tyttö avasi silmänsä, ja Samuel melkein pyörtyi siihen paikkaan. Silmät olivat melkein yliluonnolisen suuret ihmisen silmiksi, ne olivat kauniin mutta epäinhimillisen väriset: kellanruskean meripihkan sävyiset. Lisäksi ne tuntuvat loistavan, valaisevan huonetta.

"Mitä?" tyttö kysyi pehmeällä äänellään.

"En mä mitää, ei", Samuel totesi.

Samuel oli jäänyt ajatuksiinsa miettien noita hohtavia silmiä ja sitä, että ilmassa leijui jokin makea, metsästä muistuttava tuoksu.

"Hmm, okei. Mitä sä teet mun talossa, muuten?"

"Asutko sä yksin täällä?" Samuel hämmästeli.

"Tiesitkö, että on aika törkeetä vastata kysymykseen vastakysymyksellä", tyttö sanoi.

"Anteeks", Samuel vastasi. "Me oltiin luokkaretkellä, mä vähän tympäännyin asioihin, lähin mettään kävelee, eksyin ja päädyin tänne. Ja taisin syödä sun jääkaapista. Mulla oli kauhee nälkä, ja on nytkin", Samuel virnisti.

"Ei se mitään. Mulla on ennenki käyny vieraita", tyttö nauroi.

"Mihin ne edelliset vieraat on menny?" Samuel kysyi epäluuloisesti.

"No mitä luulet, mä söin ne tietysti. No ei, ne löysi perille."

"Minne?" Samuel esitti uuden kysymyksen.

"Perille, tietysti", tyttö vastasi eikä sanonut sen jälkeen mitään. He tuijottivat toisiaan huoneessa hetken. Hetki tuntui ikuiselta. Samuelista tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt. Mitä oikein tapahtui?

"Niin. Sulla taitaa olla aika paljon sanottavaa, mutta et vaan uskalla sanoo. Toi sun tuijotus on kuitenki aika pelottavaa", tyttö sanoi ja nauroi haukahdellen. Nauramistyyli ei oikein sopinut tytön lyhyeen ja siroon olemukseen.

Tytön hiukset olivat platinanvaaleat. Ne olivat pitkät kuin merenneidoilla. Hän oli nuori ja puhui nykyaikaista kieltä. Hänen vaatteensa olivat kuin 60–luvun nuortenmuodista.

"Haluutko sä kaakaota? Ja syötävää, kun sä sanoit, että sulla on nälkä. Niin ku varmasti onki, noin iso tyyppi tarvii paljon ruokaa", tyttö sanoi ja mittaili Samuelia katseellaan.

"Älä ota loukkauksena, mä en tiedä, millaset läpät on hyväksyttäviä, ja millaset ei", tyttö nauroi itselleen.

"Älä suotta pyytele anteeks, toi on ihan totta", Samuel nauroi mukana.

"Tuutko sä alas? Ei mulla mun makuuhuoneessa ruokaa oo", tyttö sanoi ja nauroi taas, vaikka Samuelin mielestä heitto ei ollutkaan kovin hauska. Samuel lähti tytön perässä laskeutumaan portaita alas, jotka eivät narisseet tytön keveiden askeleiden alla. Sen täytyi olla siis tosissaan kevyt, Samuel mietti.

Samuel istui pölyisessä keittiössä hyvin pienen keittiönpöydän ääressä. Tyttö seisoi lieden vieressä. Suuressa, punaisessa kattilassa valmistui heille kaakaota.

"Mä en oo vielä kysyny, mikä sun nimi on?" Samuel kysyi. Kysyminen tuntui hyvin vaikealta. Aivan kuin joku tai jokin ei olisi halunnut hänen kysyvän asiaa, tai sitten se johtui vain siitä, että oli järkyttävän epäkohteliasta kysyä nimeä ihmistä sinutellen, kuten Samuelkin tiesi.