Ihmisen korvat, suden silmät

Tavallinen elämä

Koitti tiistaiaamu, joka ei tehnyt lainkaan poikkeusta Viimasalon parin viime viikon sääoloihin. Sää oli edelleen helteistä ja navakat, lämpimät tuulet puhalsivat jatkuvasti suuren järven rannalla sijaitsevassa kaupungissa. Vedet olivat lämpimiä ja kesän lapset nauttivat elämästä.

"Oliko eilen hauskaa kaupungilla?" Samuel kysyi, kun pojat istuivat viltin päällä Tornimäen puistossa, joka sijaitsi korkealla mäen päällä. Puisto oli tunnettu tuulisuudestaan, jonka takia pojat siellä olivatkin; tuuli viilensi mukavasti oloa kuumalla helteellä.

"Ihan semi", Aapo vastasi.

Oli jälleen kerran hiljaista. Pojat nauttivat tuulen huminasta, järveltä kantautuvasta raikkaasta tuoksusta. Kuten tavallista, hiljaisuuden rikkoi Viktor.

"Ootteko te koskaan miettiny, että voidaanko me enää elää tavallista elämää?"

⁂

Vaaleankeltainen, sementtiseinäinen talo Viimasalon keskustan laitamilla, järven lähellä oli aivan samanlainen kuin monet muutkin kerrostalot. Se kuului uuteen alueeseen, joka oli rakennettu vanhan, puretun kaupunginosan tilalle. Kerrostalossa oli kahdeksan kerrosta, joista ylimmän kerroksen asunnot olivat kaksikerroksisia. Yhdessä ylimmän kerroksen asunnoista eteisaulan kaappikello löi yhtätoista aamulla. Valto heräsi nousten väärällä jalalla leveästä sängystään.

Hän nukkui viikonloppuisin pitkään, sillä hän kävi töissä vain muutaman tunnin viikossa. Hän sai herätä auringonvalon tulvahtaessa sisään huoneeseen. Lämpimällä kesäilmalla kattoterassin ovi oli yleensä auki, jolloin Valto kuuli lintujen laulavan viereisen korttelin niinipuissa. Sillä tavalla hän oli tottunut heräämään joka aamu, ja se oli ihanaa.

Tässä aamussa jokin mätti kuitenkin pahasti heti aamusta alkaen. Ulkona oli edelleen lämmintä, sama linnunlaulu kuului ulkoa, aurinko paistoi muutaman pilvenhattaran takaa ja ilma oli yhtä helppoa hengittää kuin aina ennenkin, mutta jokin oli pielessä. Aamu tuntui sakeammalta kuin ennen. Aivan kuin ilmassa olisi ollut turhaa jännittyneisyyttä, kuin koko ilmakehä olisi pidättänyt hengitystään. Mistä tämä omituinen tunne johtui?

Valto oli juuri lähdössä alakertaan juomaan vihreää teetä, kuten hän teki joka aamu, mutta juuri silloin kipu vihlaisi kaulalla. Puremajäljet, joiden olivat tuntuneet jo paremmilta, jomottivat nyt uudestaan.

Kipu oli lamaannuttavaa; se halvaannutti hetkeksi, eikä Valto voinut liikahtaa sängyssään edes senttimetriä tuntemaan vihlovaa kipua kaulallaan. Valto makasi liikumatta paikallaan, kunnes kipu helpotti hiukan.

Postiluukku kolahti — olisiko hänen odottamansa kirje jo tullut, vai jakeliko postinjakaja vain mainoksia?

Valto nousi ylös särkevistä haavoistaan huolimatta. Makuuhuoneen vaaleanvihreällä seinällä oleva merta esittävä taulu tärähti hiukan, kun hän veti huoneen pariovet kiinni kävellessään alakertaan.

Tilava keittiö oli yhtä upea kuin koko muukin asunto — tummin sävyin sisustettu, mutta valoisa ja kaksikerroksinen. Korkeat ikkunat saivat keittiön ja sen vieressä olevan olohuoneen suorastaan tulvimaan aurinkoa tällaisella ilmalla. Olohuoneen ja keittiön välistä lähti ovi tilavalle kattoterassille, jossa oli poreallas.

Valto katsoi peiliin, jotta hän voisi katsoa itseään silmiin, mutta ensimmäisenä huomio kiinnittyi ikävän näköiseen, käärmeenpureman näköiseen haavaan kaulassa. Kaksi pientä pisteen muotoista haavaa, joiden ympärys punoitti ikävästi. Toivottavasti haava ei ollut tulehtumassa, hän ajatteli.

Valto katsoi silmiinsä. Mustaakin mustemmat, tuikkivat iirikset kuvastuivat putipuhtaan peilin pinnasta niin kirkkaasti, että jos silmät eivät olisi mustat, ne olisivat häikäisseet hänet. Noenmustat silmät kertoivat hänelle: älä unohda kuka olet.