Ihmisen korvat, suden silmät

Epilogi

Samuel istui junassa matkalla Helsinkiin. 400 kilometriä oli raskas reissu jopa junalla, mutta onneksi Elsibet istui hänen vieressään nojaten hänen olkapäähänsä.

Alkoi olla jo myöhä. Juna oli lähtenyt Viimasalosta vasta tunti sitten, mutta illan viimeisen junan vaunun kello näytti jo kymmenen yli kymmentä.

"Väsyttääkö sua?" Samuel kysyi Elsibetiltä.

"Vähän", Elsibet sanoi ja nojasi enemmän Samueliin päin.

"Ei kannata nukkuu, Elsi", Mirko sanoi, "me nimittäin ollaan ihan kohta Pieksämäellä ja me joudutaan vaihtamaan junaa."

"Oo hiljaa, antaa sen nukkuu", Samuel huomautti.

"Äläpä nyt", Mirko nauroi, mutta Mirkon vieressä istuva Irina puuttui keskusteluun:

"Ihan tosi. Annetaan Elsibetin nukahtaa jos se haluaa."

"No niinpä. Ei me sitä tähän junaan jätetä, vaikka se nukkuiskin", Kaisla naurahti.

Kaislan vieressä Rasse nukkui jo tuhisten ja Kaisla pyöräytti silmiään.

"Ei se muuta osaa tehdä ku nukkua. Huoh."

Samuelia alkoi itsekin väsyttää, mutta hän ei halunnut nukahtaa. Hän olisi varmaankin vain nähnyt painajaisia tulipalosta, kuten muutamana viime yönä. Hän painautui Elsibetiä vasten ja katsoi tytön kasvoja.

"Eikö ollutkin ihan ihme tuuria, että kaikista ihmisistä, ketä Samuelin luokalla on, just se yks yliluonnollinen eksy Elsibetin rappusille", Mirko mietti.

"Hei!" Oon mäkin yliluonnollinen, Viktor huomautti.

"No joo, mut sä et oo hei vampyyri, ne on harvinaisia", Mirko vastasi, "ultrakkaat sen sijaan ei."

"Ai eikö?" Viktor kysyi saamatta vastausta.

"Entäs Aapo?"

"Ainakaan mä en ole tavannu ku yhen oikean näkijän ennen Aapoa", Mirko kertoi.

"Mä en oo tavannu yhtään", Kaisla vastasi.

"Entä te muut? Tiedättekö te miten yleisiä teidän voimat on?" Irina kysyi.

"Polyglotit on aika harvinaisia", Mirko sanoi.

"Superhurmaajia on aika monta", Johanna pohti.

"Ultrakkaat ei oo harvinaisia", Irina ja Viktor sanoivat yhteen ääneen, katsoivat toisiinsa ja nauroivat.

"Meitä akvaatteja taas ei ole kovin montaa", Kaisla sanoi.

"Esimerkiks insendoja, tuli-ihmisiä on paljon enemmän ku meitä vesi-ihmisiä", Stella jatkoi.

"Niinkö?" Aapo ihmetteli.

"Ja meillä niitä on koko perhe täynnä, siis isää ja Auroraa lukuunottamatta", Daniel huomautti.

"Aika omituista. Eikö luulis, että elementit on periytyny tasaisesti ihmisille?" Johanna kysyi Kaislalta herättäen paljon lisäkeskusteluja epäihmisten ominaisuuksista ja niiden periytymisestä.

Samuelia alkoi väsyttää ystäviensä keskustelu. Hän olisi halunnut keskustella itsekin lisää aiheesta, sillä hänestä tuntui, että hän tiesi vain murto-osan kaikista epäihmisten kyvyistä ja ominaisuuksista.

Epäihmiset. Samuel maisteli sanaa. Ehkä se oli hiukan töykeä nimitys heistä, kuten Elsibet oli sanonutkin, mutta loppujen lopuksi se kuvasi heitä aika hyvin. He eivät olleet ihmisiä, mutta eivät kuitenkaan mitään eläimiäkään.

Samuelia arvelutti heidän reissunsa. Tietenkin hän halusi matkustaa epäihmisystäviensä kanssa, he ymmärsivät häntä ja olivat hänen ystäviään. Häntä arvelutti vain se, onnistuisivatko he löytämään Elsibetin vanhemmat tai syyn siihen, miksi hän oli vampyyri, vaikka hänen vanhempansa olivat ihmisiä ja häntä ei oltu koskaan purtu. Siinä olikin aika paljon pohdittavaa, mutta toivottavasti Epäihmisyhdistyksen arkistoista löytyisi johtolankoja.

Samuel oli viime päivinä miettinyt elämäänsä ja sitä, tuleeko kaikki koskaan olemaan ennallaan. Pystyisikö hän enää viettämään tavallista elämää perheensä kanssa vai oliko hänet tuomittu yksinäisyyteen sen vuoksi, ettei ollut ihminen.

Se tuntui varsin oudolta. Vasta kaksi viikkoa sitten, ennen luokkaretkelle lähtöä, hän oli kuvitellut, että hän on aivan tavallinen, pitkä ja ruskeasilmäinen 16-vuotias, mutta niin ne asiat muuttuivat; aika riensi hälyttävän nopeasti ja välillä ei melkein itsekään pysynyt perässä.

Juna saapui Pieksämäelle ja heidän pitäisi vaihtaa junaa.

Kaisla herätti Rasmuksen keveällä läpsäisyllä poskille, mutta Samuel herätti Elsibetin varovaisemmin silittämällä häntä kevyesti hiuksista ja he astuivat ystäviensä kanssa ulos laiturille.

Monet muutokset harmittivat Samuelia, mutta hän oli sentään saanut uusia, pitkäaikaisia ystäviä ja tavannut Elsibetin, unelmiensa tytön. Hän ei katunut metsään eksymistään luokkaretkellä, vaikka olikin ollut raskasta hyväksyä itsensä tällaisena kuin hän oli, epäihmisenä.

Junaa vaihtaessa olo tuntui vertauskuvalliselta; oli aika astua uuteen junaan ja jättää vanha taakse.

Yhdestä asiasta Samuel oli varma.

Hän ei katunut mitään.

(Pyydän anteeksi capsin käyttöä jo etukäteen, mutta OMG TÄÄ TARINA ON VIIMEINKIN VALMIS! OMFG! KIITOS IHAN JÄRKYTTÄVÄN PALJON KAIKILLE KETKÄ LUKI JA VARSINKIN NIILLE, KETKÄ OVAT OLLEET MUKANA ALUSTA LOPPUUN SAAKKA.)

⁂

Jatko-osa

Tarvitaanko tälle kirjalle jatko-osa? Musta itse tuntuis vähän siltä, mutta en mä jaksa kirjoittaa, jos muut ajattelee, että tää tarina oli tässä.

Joka tapauksessa, jos mä sen teenkin, niin mä kirjoitan muutaman luvun etukäteen valmiiksi, ettei tarinan jatkuminen viikoittain katkea, vaikka laiskuus iskisikin. Vaikka haluaisittekin jatko-osan, saatte luultavasti odottaa ainakin puoli vuotta ennen kuin se alkaa ilmestymään. Yritän silti saada tämän sarjan ilmestymistauolla jotain aikaiseksi.

Mun sanat ei riitä kuvaamaan sitä, että tää kirja on parhaimpina sijoituksinaan ollut ykkösenä fantasiagenressä. Kiitos joka ikisestä lukukerrasta, votesta ja kommentista aivan suunnattomasti. Lukijapoika ei osaa muuta kuin kiittää ja kuitata, tällä kertaa ainakin tämän kirja(sarjan?) osalta ihan hitusen pidemmäksi aikaa vaieten ~