Ihmisen korvat, suden silmät

Kuulustelu

Ambulanssi saapui paikalle nopeasti ja henkilökunta nosti yhä tajuttoman Sakun ambulanssiin. Tärkein tieto oli se, että Saku oli kuitenkin elossa, joka helpotti paniikissa ollutta Konstaa.

"Selvii— selviääkö Saku?" Konsta kysyi yhä tokkuraisena.

"Selviää. Luita on vaan poikki, ja ehkä aivotärähdys. Se joutuu sairaalaan, mut ei se kuole", Viktor lohdutti Konstaa toistaen ambulanssihenkilökunnan hänelle kertomat asiat.

Sakulle oli käynyt huonosti, mutta toisaalta se oli hänen oma syynsä, Viktor ajatteli. Toivottavasti tämä edes opettaisi poikia pelleilemään vähemmän, varsinkin tällaisilla hengenvaarallisilla asioilla.

"Kiitos, ku autoit", Konsta sanoi. Viktor hämmästyi, koska kumpikaan kaksosista ei koskaan ollut kiitellyt häntä.

"Ei se mitää", Viktor sanoi vaatimattomasti. "Se oli mun velvollisuus."

⁂

"Poika on ollut kohta kadoksissa kaksi vuorokautta. Mitä me teemme, jos häntä ei löydy ennen kuin luokkaretki loppuu? Silloin on jo liian myöhäistä!" Keila narisi.

"Emme voi muuta kuin toivoa parasta", Ruffe vastasi.

"Poliisi tekee kaikkensa, kyllä hän löytyy", Teekoo sanoi. Samassa Keilan puhelin soi.

"Halloo", Keila vastasi.

Muut opettajat olivat hiljaa ja yrittivät kuunnella tarkkaavaisina, mutta edes Masiksen kyttäämiseen erikoistuneet korvat eivät kuulleet toista puhujaa.

"Voi ei, eikä. Mitä on tapahtunut?"

Hetken hiljaisuus. Puhelimesta kuului viileä naisääni, joka selosti tapahtumia.

"Ymmärrän. Kyllä. Kyllä, hän on meidän koulusta ja minun luokaltani. Selvä. Kiitos ilmoituksesta ja hyvää päivänjatkoa."

Keila lopetti puhelun ja näytti järkyttyneeltä. Ensimmäisenä ääneen ehti Masis:

"No mitä nyt on tapahtunut? Näytät aika surulliselta. Älä vaan sano, että jollekin oppilaalle on käynyt jotain..."

"Kyllä on...", valitti Keila.

"Mitä oikein on tapahtunut?" Teekoo kysyi.

"Ne rasavillit kaksoset. Toinen niistä, minun luokallani oleva, oli pelleillyt kansallispuistossa ja murtanut luitaan ja saanut aivotärähdyksen. Joutuu sairaalaan. Suvi, sinun luokkalaisesi, Viktor Mustonen soitti hätänumeroon ja pelasti hänet. Ilman häntä poika olisi kuollut."

⁂

Ilta alkoi jo hämärtää, vaikka aurinko ei laskisikaan vielä tunteihin. Keltaisessa talossa keskellä metsää oli hiljaista.

Samuel ja Elsibet istuivat keittiönpöydän ääressä. Elsibet joi kaakaota. Samuel oli ääneti eikä tehnyt mitään. Hän oli ollut järkyttynyt ja vaitonainen koko illan siitä lähtien, kun hän oli huomannut silmiensä muuttuneen.

Mitä hänelle oikein tapahtui? Minkälaiseksi hän oli muuttumassa? Epäinhimilliseksi? Ei ollut ihmisten tapaista omistaa punertavat silmät tai yliluonnollista hajuaistia. Ja muuttuisiko hänen silmänsä vielä punaisemmiksi ajan kuluessa? Hän ei halunnut menettää ruskeita silmiään. Ja mitäköhän hajuaistille tapahtuisi? Vahvistuisiko sekin vielä entisestään? Samuel ei halunnut olla mikään muu kuin tavallinen ihminen, se pitkä, ruskeasilmäinen, tavallinen teinipoika joka hän oli vielä kaksi päivää sitten ollut.

Ja sitten oli vielä halu maistaa verta. Se sai hänet tuntemaan itsensä hirviöksi. Pystyikö sitä sanomaan verenhimoksi? Vaikka ajatuskin asiasta tuntui pahalta, hän ei voinut sille mitään, että hänen kielellään oli koko ajan pistelevä tunne, josta aivot kertoivat, että kielen pitäisi saada kokeilla, miltä veri maistuu. Eikä mikä tahansa veri. Vaan juuri se kesäiseltä havumetsältä ja tuoreelta pihkalta tuoksuva veri. Se, joka oli lähtöisin tuosta upeasta, meripihkan väriset silmät omistavasta tytöstä. Tytöstä, jolla oli seireenin olemus. Tytöstä, jolla oli vaaleat, vyötärölle ulottuvat hiukset. Tytöstä, johon hän oli auttamattomasti ihastunut.