Ihmisen korvat, suden silmät

Hengenvaara

Viktor ja Aapo vaelsivat yhä kaksosten, kartan ja kompassin kanssa metsässä. He olivat käyneet jo puolella rasteista, mutta kaksosten pelleilyn vuoksi heillä kestäisi vielä kauan. Joka kerta, kun puistossa näkyi jonkinlainen ohjekyltti tai kieltomerkki, he tekivät täsmälleen päinvastoin, kuin ohjeet käskivät. Viktorista tuntui, että Aapo alkoi lähestyä kiehumispistettään.

He saapuivat jyrkän harjun laelle, jonka toinen reuna oli hyvin kivinen ja jyrkkä. Maisemat olivat kauniit; harjun päältä näki kirkasvetisen järven ja pieni puro virtasi harjulta järveä kohti, yhtä kuulas ja kirkasvetinen kuin järvikin. Harjuja oli maastossa jonoittain, yhdeltä näki aina seuraavan päälle. Ne olivat ikivanhojen puiden peitossa. Viktor ja Aapo eivät koskaan olleet nähneet niin korkeita kuusia kuin nämä valtavat kuuset. Ne ulottuivat lähes silmänkantamattomiin.

"Onpa täällä paljon näitä kylttejä. Kato, tässähän lukee ihan selvästi että seiso reunan lähellä."

Jyrkän rinteen vieressä oli metallista aitaa, ja kyltti, jossa luki "Älä seiso reunan lähellä – Do not stand near the ledge", mutta kaksoset, ykkösluokkalaisen tasolla kun henkisesti olivat, peittivät sanan "Älä" ja pelleilivät reunan lähellä. Saku heitti kärrynpyöriä aidan vieressä ja Konsta hyppeli vieressä. Kun Saku hyppäsi aidan päälle, Viktor arvasi, mitä seuraavaksi tapahtuisi, vaikka hänellä ei ollut edes sekunnin varoitusaikaa.

Sakun jalat lipesivät ja hän kaatui eteenpäin, reunan puolelle. Saku huusi eikä häntä sen jälkeen näkynyt.

⁂

Elsibet istui yläkerran aulassa biljardipöydän viereisellä kulmikkaalla sohvalla ja luki aikakauslehtiä, jotka olivat viime kuulta, sillä hän ei ollut vielä tässä kuussa käynyt kaupassa. Samuel istui kirjahyllyn vieressä lukien Tiede 2000 -lehteä vuodelta 1989 huvin vuoksi.

"Mun pitää täyttää yks ilmotus sille kyläkauppiaalle. Mä tarvin siihen mun tietoja. Ne on semmosessa punasessa kansiossa tuolla yhessä makuuhuoneessa. Tuossa, missä on toi sininen ovi. Ne on siellä lipaston päällä. Hakisitko sen kansion?" Elsibet pyysi.

"Voin mä hakee", Samuel vastasi.

"Ja älä pliis kysy mitään siitä siellä olevista aseista. Ne ei oo mun hankkimia, mut oon säästäny ne kaiken varalta."

Samuel käveli sisään siniseen huoneeseen ja hänelle tuli kylmiä väreitä. Aseet olivat edelleen paikallaan. Paistiveitset, shurikenit, partaterät, eräpuukot, pistoolit ja revolverit olivat edelleen laatikossa. Niin suuri määrä aseita pelotti Samuelia, ja hän vannoi kannattavansa pasifismia koko loppuelämänsä.

Piirongin päällä oli edelleen kaksi kansiota, punainen alempana. Sen päällä oli sininen kansio. Samuel ei ollut koskaan juurikaan välittänyt erilaisista salaisuuksista, joka oli kieltämättä huono puoli, mutta hänen uteliaisuutensa oli aivan liian suuri jättää kansio avaamatta. Valtava uteliaisuus oli yksi hänen huonoimmista puolistaan.

____________________________________________

SUOMI FINLAND  FINLAND

Henkilökortti Identitetskort   Identity card

Sukunimi Koskinen  Etunimet Alina Illusia Elsibet

Sukupuoli N  Kansalaisuus FIN

Synt. aika 28.12.1943   Tunnus –948D

Myönnetty 04.08.1985  Viim. voim. olopäivä 04.08.1990

Haltijan nimikirjoitus Alina Koskinen

____________________________________________

Oliko tuo Elsibetin henkilökortti? Ei, ei se voinut olla. Ei Elsibet ollut syntynyt 40–luvulla. Hänhän oli Samuelin ikäinen. Vai olisiko mahdollista, ettei hän olisi? Ei nyt sentään. Ei kukaan voisi näyttää yli 55 vuotta ikäistään nuoremmalta.

Samuel tajusi viipyneensä huoneessa kauan. Hän sulki kansion, nappasi sen kainaloonsa ja poistui huoneesta.

⁂

Konsta itki. Hän sopersi jotain, mutta sanoista ei saanut selvää.

"On– onko... kuollu?" Konsta itki säälittävästi. Viktor olisi voinut kuittailla hänelle siitä, koska kaksoset olivat kuittailleet hänelle ykkösluokalta kuudennelle asti, jonka jälkeen hän ei ollut itkenyt. Tällaisessa tilanteessa itkemisestä kuittailu olisi kuitenkin ollut epäinhimillistä. Ja hän ei halunnut olla paha ihminen.

Konsta oli järkytyksestä suunniltaan. Hän oli vajonnut maahan ja päästi jonkinlaista tunnistamatonta uikutusta. Aapo oli selvästi shokissa. Hän seisoi paikallaan eikä liikkunut tärinää lukuunottamatta. Hänen katseensa oli lasittunut.

Viktor säilytti toimintakykynsä ja säilyi viileän rauhallisena. Alhaalla saattaisi näkyä kauhea näkymä, mutta hän otti askeleita lähemmäksi valmistautuen pahimpaan. Sitten hän kurkisti reunan yli.

Saku makasi noin viiden metrin päässä heistä, suoraan alapuolella olevalla kielekkeellä, joka oli onnekas sattuma, sillä pudotus järveen oli noin kymmenen metriä. Hän oli tajuton, mutta Viktorin pikaisen arvion mukaan elossa. Hän otti esiin puhelimensa ja soitti hätänumeroon.

"Hätäkeskus."

"Viktor Mustonen täällä. Me ollaan luokkaretkellä Astikkaan luonnonpuistossa, me suunnistetaan tämmösellä lenkillä jonka nimi on Lahnan lenkki. Yks luokkakaveri pelleili ja se tipahti semmoselle kallionkielekkeelle. Mä en pääse laskeutumaan sinne, mut luulen et se on elossa."

⁂

"No tulithan sä", Elsibet naurahti. "Kesti kauan."

"Mitä täs kansiossa on? Salaisia tiedostojako?" Samuel kysyi.

"Mun ja edellisten sukupolvien tietoja. Muun muassa mun mummon vanha henkilökortti on täällä mun tietojen lisäks. Äidin ja isän tietoja tääl ei oo, koska mä en haluu niitä, eikä ne oo asunu täällä. Paitsi tietysti äiti lapsena", Elsibet lisäsi.

"Okei. Saanks mä tietää sun koko nimen, jos avaan tän?" Samuel kysyi.

"Ne on mun tietoi, älä avaa", Elsibet naurahti mutta lisäsi: "Mun nimi on Elsibet Adele Aamutähti Laakso." Elsibet tyrskähti välissä hiukan. "Jep, ihan totta. Mun vanhemmat ilmeisesti piti oudoista nimistä. Ja Elsibet oli mun mummon kolmas nimi."

Samuel oli helpottunut. Se olikin Elsibetin mummon henkilökortti.

"Kiitti kun toit tän kansion. Mä rupeen täyttää sitä ilmotusta nyt", Elsibet sanoi.

Elsibet otti kynän esille ja otti hyllystä lomakkeen, jossa kysyttiin erilaisia henkilötietoja, kuten henkilötunnusta ja koko nimeä. Samuel katsoi parhaaksi lähteä pois paikalta, sillä tiedot olivat Elsibetin omia ja yksityisiä.

Samuel laskeutui portaita alas ja saapui karuun eteiseen. Hän huomasi, että eteisen nurkassa oli peili. Hän ei ollut nähnyt itseään peilistä kolmeen päivään, ja hän varmaankin näytti kaamealta, sillä hän ei ollut harjannut puolipitkiä hiuksiaan kaiken metsässä vaeltamisen jälkeen.

Hän käveli peilin eteen ja huomasi, että hän näytti kaamealta. Hänen hiuksensa olivat sotkussa metsässä vaeltelun jäljiltä ja hänen housunsa olivat likaiset. Hiukset olivat liian pitkät.

Eniten hänen huomionsa kiinnittyi yhteen asiaan.

Hänen suklaanruskeat silmänsä eivät olleet enää pelkästään ruskeat. Nykyään ne myös punertivat hiukan; ruskeista silmistä erottui selvä häivähdys verenpunaista. Se kauhistutti häntä itseäänkin.

(Lyhempi luku tällä kertaa, koska en jaksa aamuväsymyksessä kirjoittaa niin pitkää loppua kuin olisin halunnut. Kiitos kuitenkin lukemisesta!)