Ihmisen korvat, suden silmät

Inferno

Oliko Samuel olemassa, sitä hän ei tiennyt itsekään. Olo tuntui kovin höttöiseltä, aivan kuin pieni tuulenhenkäyskin olisi voinut puhaltaa hänet miljooniksi höytyviksi. Mutta olisiko tuulenhenkäyksellä jotain, mitä puhaltaa? Samuelista tuntui kumman aineettomalta. Hänellä ei ollut enää edes ruumista, mutta hän näki silti. Hän näki loputtoman taivaansinisen tyhjyyden. Jos tämä oli taivas, hänellä oli kysymys: miten hän oli sinne päätynyt? Ja miksi täällä oli näin autiota?

Samuelilla ei kuitenkaan ollut valittamista. Karmivaa tyhjyyttä lukuunottamatta hänellä oli mukava olla. Kevyt olemus tuntui vapaalta ja paikassa oli sopivan lämmintä. Mikä paikka tämä oikein oli?

Samuel kokeili liikkua ja hämmästyksekseen hän huomasi, että liikkuminen toimii kuin automaattisesti. Hänellä ei ollut jalkoja, joilla kävellä, mutta hän pystyi silti liikkumaan vain ajattelemalla. Ihmeellistä.

Pikkuhiljaa Samuelilla ei ollut enää niin hyvä olla. Sininen taivas muuttui tumman purppuran sävyiseksi, joka sai Samuelin miettimään, mitä oikein oli tekeillä. Taivas jatkoi värin vaihtamista, ja pian se oli jo Samuelin silmien värinen, kirkkaan sinooperinpunainen. Lämpötila alkoi nousta. Ensin lämmin tuntui hellivältä, mutta ennen pitkää Samuelista tuntui, että otsalle nousee kuuma — ei, vaan sittenkin kylmä hiki. Oli todella epämukava olla.

Lämpötila jatkoi nousuaan hyvin uhkaavasti. Samuel hikoili joka solullaan ja kuumuus rienasi häntä. Se varsinaisesti polttanut, mutta oli tuskallisen epämukava olla, aivan kuin olisi pukeutunut toppatakkiin ja villavaatteisiin kesähelteellä.

Samuelista tuntui, että hän alkoi sulamaan kuin jäätelö auringossa. Hän pystyi kuvittelemaan, kuinka hänen olematon olemuksensa muuttuisi nesteeksi ja valuisi norona taivaalta alas. Aivan kuin mehujää kesähelteellä.

Taivas oli jo kardinaalinpunainen, kun se viimeinkin lakkasi vaihtamasta väriään. Kuumuus ei sen sijaan lakannut, vaan se oli yhtä tukahduttavaa kuin aikaisemminkin, jos ei vielä tukahduttavampaakin. Lämpötila nousi edelleen hälyttävää vauhtia ja kuumuus alkoi tuntua kuristavalta. Aivan kuin näkymättömät kädet olivat tarttuneet hänen kurkkuunsa kiinni ja puristaneet voimakkaasti. Eikä ote hellittänyt. Se voimistui ja voimistui koko ajan, ja Samuelista alkoi tuntua siltä, että hän tukehtuisi. Hän sai vedettyä hädin tuskin henkeä, eikä hengen vetäminen edes helpottanut, se poltti keuhkoputkia ja aiheutti tuskallista päänsärkyä aivoissa. Tältä varmaan tuntui olla tupakoitsija 50 vuoden ajan jatkuneen päivittäisen tupakoinnin jälkeen, Samuel ajatteli ja yritti vetää uudestaan henkeä. Sekään ei helpottanut yhtään ja päänsärky kävi yhä pahemmaksi keuhkojen kokiessa yhä samaa palavaa tunnetta.

Sitten Samuel heräsi.

Selittämättömälle kuumuudelle olikin syy.

Samuel oli tulipalon keskellä. Liekit paloivat joka puolella, ja niiden palavan hehkun pystyi erottamaan jopa sakean savun läpi. Savu oli niin sakeaa, että tilassa ei nähnyt yhtään mitään, paitsi oranssinpunaisen hehkun.

Käsittämätön kuumuus vaivasi häntä ja tuntui, kuin joka solu olisi ollut tulessa, kun liekit paloivat.

Sitten Samuel käsitti sen, että hän paloi itse.

Samuel olisi voinut huutaa kivusta, jos olisi tuskansa yli kyennyt. Tällainen kipu oli lamaannuttavaa; se tuntui tappavan jokaisen aikeen ja ajatuksen kehossa.

Liekit paloivat ympärillä. Samuel ei kuitenkaan tiennyt, kuinka laajalti, koska savu peitti kaiken.

Samuel halusi kuolla. Ei tällaista tuskaa voinut kestää. Kipu oli sietämätöntä. Se olisi voinut repiä vaikka silmätkin päästä, ja se olisi varmaankin ollut vähemmän tuskallista kuin tämä; hengiltä palaminen oli varmaankin kivuliain tapa kuolla rikkakasvien torjunta-aineen juomisen ohella.

Hänestä tuntui, kuin hän olisi mennyt rikki. Lopullisesti.

Sitten tapahtui jotain kummallista. Jossain rysähti ja savu hälveni hiukan. Kuului pauketta. Olivatko ne askelia? Pelastaisiko joku minut tästä kiirastulimaisesta loukosta, Samuel mietti. Kauan hän ei enää kestäisi. Kipu vei ajatukset mukanaan. Samuel näki vain varjon ja pienen heijastuksen pihkanväristä kellanruskeaa väriä. Sitten hän tunsi, kuinka vahvat käsivarret tarttuivat häneen ja hänet kannettiin ulos talosta yliluonnollisen nopeasti, paljon kovempaa kuin ihminen koskaan voisi liikkua.

(Pahoittelut siitä, että odotitte viikon näin lyhyttä lukua, mut sille ei nyt kauheasti voi mitään, kun en halunnut jatkaa tapahtumia suoraan tässä luvussa enää. Ensi viikon luvusta tulee pidempi, mä lupaan! Kiitos kaikki lukijat, rakastan teitä :3)