Ihmisen korvat, suden silmät

Epäihmiset

Kaisla ja Rasmus saapuivat pyörillään kapeaa polkua pitkin kirkkaankeltaisen, keskellä metsää sijaitsevan talon taakse. Toisen pyöristä päällä istui siro nuori nainen, toisen päällä niin iso miehenalku, että polkupyörä oli kuin kääpiöille suunniteltu, aivan irvokkaan pienen näköinen pojan alla. Kello oli kaksitoista päivällä ja aurinko oli kohta korkeimmassa kulmassaan. Metsän keskellä ei kuitenkaan ollut kuuma, sillä puut varjostivat talon niin hyvin, että kutsumattomien vieraiden oli hyvin vaikeaa löytää talolle.

"Miks sen pitää asua keskellä korpee? Pyörämatka Astikkaalta tänne asti oli aika väsyttävä, ja nyt meidän pitäis opettaa jollekin noviisille, että mistä se on peräsin ja mitä se kykenee oikein harjoitelleena tekemään", Rasmus valitti.

"Älä viitti Rasse", Kaisla vastusti, "Elsi on kertonu sulle, niin kuin meille muillekin, että miks se asuu täällä. Ja sellasta se homma on aina noviisien kanssa aluks. Mutta nopeesti ne oppii."

"No niin kai sit", Rasse sanoi ja tarttui Kaislaa kädestä, kun he kävelivät yhdessä rappusille ja koputtivat oveen.

"Moi!" tervehti keltaruskeat, suuret silmät omistava lyhyt tyttö ovella. Rasmus ei ollut koskaan pitänyt silmistä, ne hohtivat ja sen vuoksi Rasmuksesta tuntui, kuin häntä olisi läpivalaistu koko ajan.

"Moi, Kaisla tervehti ystävää iloisesti", "mitä sulle kuuluu? Jotain uutta on kai tapahtunut, kun sä meidät kutsuit tänne", Kaisla sanoi hymyillen.

"Rasse, ei oo kohteliasta jättää tervehtimättä", Kaisla torui.

Rasmus havahtui ajatuksistaan ja katsoi Kaislaa ja Elsibetiä alaspäin, koska he olivat lyhyitä ja Rasmus yli kaksi metriä.

Rasmus vihasi olla näin huomiota herättävä. Joku päivä hänen ruumiinrakenteensa herättäisi ihmisten huomion, ja siinä samassa häntä tutkivat ihmiset saisivat vielä selville senkin, ettei hän ollut ihminen. Rasmus oli yli kaksimetrinen ja niin leveäharteinen, ettei hän melkein mahtunut Elsibetin ovesta sisään ja löi vielä päänsäkin ovenkarmiin mennessään sisään.

Ilman Kaislaa hänellä ei olisi juuri ketään. Rasmus oli niin pelottavan suuri, että Rasmuksen mielestä oli ylipäätäänkin ihme, että hänellä edes oli kavereita. Ja vieläpä kavereita, joilla oli samanlainen salaisuus kuin hänellä.

"Ketä muita tänne on tulossa?" Kaisla kysyi uteliaana. "Keihin sä otit yhteyttä meidän lisäks?"

"Mirkoon, sit Rassen siskoon, sun sisaruksiin ja Irinaan, en mä enempää epäihmisiä tiedä", Elsibet sanoi kepeästi kaakaota keittäessään.

"Ja kukaan muu ei oo vielä tullu?" Kaisla uteli.

"No ei, kai te sen itekki näätte. Ihme toisaalta, koska Stella on yleensä aina ensimmäisenä paikalla", Elsibet pohti.

"Tyypillinen ensimmäinen lapsi, aina joka paikassa ensimmäisenä", Kaisla tuhahti.

"Älä, se on silti sun sisko", yleensä vähäpuheinen Rasmus huomautti ja Kaisla vaikeni.

Kaislaa mietitytti. Oliko hänestä yksin kertomaan akvaateista uudelle tulokkaalle? Onneksi sentään uusi tulokas ei Elsibetin mukaan ollut vesi-ihminen, akvaatti, sillä muuten hän olisi joutunut opettajan osaan. Kunpa Stella ja Daniel tulisivat pian.

Kaisla rakasti vettä, aivan kuten sisaruksensakin. Äiti oli ollut heidän perheessään akvaatti, jolta voimat olivat periytyneet heille. Kaislalla oli myös yksi sisko, jolle voimat eivät olleet periytyneet. Hän oli perinyt isänsä tavallisen ihmisyyden.

Ovelle koputettiin. Kaisla ei vaivautunut havahtumaan ajatuksistaan, sillä hän tiesi, että Rasmus tekisi mitä tahansa hänen puolestaan. Rasmus nousi yllättävän kevyesti ylös noin suureksi ihmiseksi.