Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Luku 1 - Asennekysymys nimeltään Kiuruharju

A/N: heissan, uskalsin kaivella pöytälaatikkoni kätköistä tämmösen lukioon ja kuviteltuun pikkukylään sijottuvan rakkausdraamailun ja ois tosi kiva saada palautetta ja kommentteja, mitä vaan mieleen tulee 😊❤

Editointi käynnissä! (ehkä, hitaasti)

*

OLE HILJAA JA PIDÄ MUA KÄDESTÄ

hyeenalapsi

*

Äiti puhui usein siitä, miten useimmat asiat tai eteen tulevat tilanteet olivat vain asennekysymyksiä. Vastoinkäymiset olivat asennekysymyksiä, muutokset olivat asennekysymyksiä, elämä oli yksi jumalattoman iso asennekysymys. Niin kuin kaikkeen kyllä tottuisi, niin kuin kaikesta kyllä selviäisi, kun vain asennoituisi oikein.

Yksinkertaista?

Tuskin, ja mä todellakin uskalsin kyseenalaistaa sen puheet. Jos multa leikattaisiin kaikki raajat irti tai mut teljettäisiin siperialaiseen vankilaan vuosikymmeniksi, niin sen olisi ihan turha tulla jauhamaan mulle jostain asennekysymyksistä. Ei kaikki vaan riippunut asenteesta tai omasta suhtautumisesta. Ei tosiaan. Enkä mä edes ollut mikään pessimisti – päinvastoin, mä olin erittäin positiivinen ja avoinmielinen ihminen, olin muuten aina ollut. Silloin kun muut olivat kärsineet murrosiän angstistaan ja paiskoneet huoneidensa ovia, niin mä olin vaan pelannut onnellisena salibandya ilman minkäänlaisia henkisiä kasvukipuja.

Siinä oli muuten toinen sana, mitä äiti jaksoi käyttää – kasvukivut.

Ne ovat vain kasvukipuja.

Sitä se sanoi mun 14-vuotiaalle pikkusiskolle Iidalle. Joskus mä mietin, että oliko mulla edes ollut mitään murrosikää. Tai siis, totta kai oli ollut sillä tavalla fyysisesti, luojan kiitos, mutta psyykkisesti, pään sisällä. Mä jopa mietin, että olisiko mun pitänyt voida henkisesti pahoin jossain välissä. Tai pitäisiköhän mun ottaa se kuuluisa murrosikä nyt tähän väliin, ihan vaan vaikka äidin kiusaksi.

"Iivo, se on vain asennekysymys."

Mä heräsin ajatuksistani kuullessani äidin äänen ja tajusin tuijottaneeni olohuoneen täyttäneitä muuttolaatikoita apaattisena jotakuinkin yli viisi minuuttia. Sieltä se tuli taas, asennekysymys. Äiti viittasi sillä meidän muuttoon. Ei muuttamisessa sinänsä mitään pahaa ollut, kyllähän ihmiset muuttivat paljon, vaihtoivat ympyröitä, uudet kuviot ja uudet kujeet ja sitä rataa. Se oli ihan okei silloin, kun muutettiin saman kaupungin sisällä, tai muutettiin edes toiseen kaupunkiin. Ei kylään. Ei tällaiseen tuppukylään jonnekin Jumalan, Buddhan tai Allahin selän taakse, missä ei ollut mitään. Sitä tämä Keski-Suomen helmi nimeltään Kiuruharju todellakin oli.

Mä mietin, että voisin oikeastaan masentua tähän väliin.

Muuttaminen Kuopiosta tällaiseen pieneen maaseutuyhteisöön oli aivan loistava syy vajota epätoivoiseen depressioon. Enkä mä ollut edes koskaan pitänyt Kuopiota mitenkään isona paikkana, päinvastoin, eihän se iso ollut, mutta nyt se tuntui ihan metropolilta.

"Alahan auttaa näiden laatikoiden kanssa äläkä vaan seiso siinä", äiti komensi taputtaen mua tarmokkaasti olalle. Iida istui olohuoneeseen jo paikkansa löytäneen sohvan nurkassa räpläten puhelintaan ja näytti turhautuneelta. Se otti tämän kaiken sata kertaa pahemmin kuin mä. Kyllä mä oikeasti yleensä sopeuduin, ainakin jotenkin, mutta Iida oli eri maata. Siskosta siis ei ainakaan saanut apua muuttolaatikoiden purkuun, joten kai mun sitten piti olla se aikuisempi Aromaa ja niellä harmitukseni.

"Voisitte kyllä ostaa mulle sen auton", sanoin kokeilevasti samalla, kun otin juuri sisälle astelevan isäpuoleni Jarkon sylistä pahvilaatikon ja kannoin sen olohuoneeseen.