Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Luku 2 - Tumpin bileet

Oikoluettu 02/2020

LUKU 2 – TUMPIN BILEET

"Mites koulu on lähteny sujumaan?" isän ääni oli tavanomaisen leppoisa puhelimen toisessa päässä ja mä nostin jalat seinälle makoillessani leveässä jenkkisängyssäni.

"Ihan hyvin, aika pieni toi koulu on, mut oon tavannu ihan mukavia tyyppejä siellä", vastasin heilutellen varpaitani taustalla hiljaisena soivan musiikin tahtiin.

"No se on hyvä kuulla, ootteko saanu jo tavarat paikalleen siellä?" se kyseli.

"Ei nyt kaikkee vielä, äidillä on kauhee muuttostressi päällä."

"No mä uskon sen."

Me naurahdettiin molemmat. Mun vanhemmat erosivat jotain kymmenen vuotta sitten ja niillä oli edelleen hyvät välit, mikä oli tietysti tosi positiivista. Sitä sai usein kuulla kaikkea paskaa eroperheiden elämästä, joten me oltiin oikeasti säästytty vähällä. Isä asui edelleen Kuopiossa sen naisystävän Tainan kanssa. Ne olivat molemmat tosi rentoja tyyppejä, sellaisia taitelijapersoonia ja vähän outoja, mutta hyvällä tavalla. Äiti oli ihan erilainen, se oli tosi urakeskeinen ja paljon vähemmän vapaamielinen ja mä ihmettelin usein, miten ne olivat isän kanssa koskaan edes päätyneet yhteen.

"Tulkaa siskos kans käymään joku viikonloppu sitten", isä sanoi ennen kuin me lopeteltiin pitkäksi venynyttä puhelua. Mä ja Iida oltiin sille tosi tärkeitä, eikä se ollut ikinä hävennyt sanoa sitä. Siinä missä äiti ja Jarkko olivat hommanneet yhteisen lapsen, eli mun 8-vuotiaan pikkuvelipuolen Aapon, olivat isä ja Taina tyytyneet täyttämään taloaan koirilla. Niillä oli kaksi sekarotuista, Romaniasta pelastettua yli-innokasta rekkua.

"Todellakin, mulla on jo nyt ikävä sinne", sanoin huokaisten.

"Mä ymmärrän, mutta ens keväänä sä voit muuttaa tänne takas – tai ihan mihin vaan haluat."

"Jos lähtis vaan reppureissaamaan johonkin Aasiaan", heitin puolitosissani saaden isän naurahtamaan.

"Mä kannustan sua reissaamaan, mut äitis voi olla eri mieltä."

"Joo, niin mä vähän mietin, mut itepä mä mun valmistumisrahat käytän", tuumasin haukotellen ja vilkaisin seinälle viriteltyä kelloa, joka näytti puolta yhdeksää. Mä olin haaveillut reissaamisesta koko lukioaikani, olisi tosi siistiä vaan lähteä jonnekin tuntemattomaan seikkailemaan. En mä ollut varma olisiko musta oikeasti sellaiseen, ainakaan yksin, mä olin kuitenkin tavallaan vähän arka. Jos saisi jonkun seuraksi, niin pelottaisi varmaan paljon vähemmän.

Me vaihdettiin isän kanssa vielä muutama sananen, ennen kuin sanottiin moikat ja toivotettiin hyvät yöt. Mä haukottelin antaumuksella ja päädyin selailemaan someja. Instagramin uusi seuraamispyyntö Sinnalta nosti hymyn huulille. Mä hyväksyin pyynnön ja kävin seuraamassa Sinnaa takaisin. Sitten mä tuijottelin hetken aikaa varpaitani hymyillen, kunnes nousin sängyltäni ja painelin keittiöön etsimään jotain iltapalaa.

Tiistaina oli lyhyt päivä koulussa ja vaikka mua edelleen vähän turhautti koko Kiuruharju ja sen pienuus, niin Eelis ja kumppanit piristivät kummasti. Eivät ne mun Kuopion kavereita päihittäneet, ainakaan ihan vielä, eihän me kunnolla edes tunnettu, mutta mä viihdyin niiden kanssa oikeasti tosi hyvin. Eelis ja Aksu lupasivat esitellä mulle tänään paikkoja, ja niinpä mä joskus seitsemän aikaan illalla venailin meidän omakotitalon pihassa Aksun sinistä Bemaria.

Akseli vaikutti aika rikkaan perheen lapselta ulkonäkönsä ja olemuksensa perusteella, mutta mitenkään ylimielinen tai snobimainen se ei ollut. Eelis taas muistutti mun Kuopiossa asuvaa parasta kaveriani Kasperia, niin ulkonäöltään kuin leppoisalta luonteeltaankin, joten mä diggasin siitä jo tässä vaiheessa.