Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Luku 28 - Päivänsäde ja Menninkäinen

A/N: heii tässäpäs uutta lukua! mä tajusin just että ihan tosi moni näistä luvuista päättyy silleen, että iivo rupee nukkumaan/on ilta ja se on kohta rupeamassa nukkumaan, kuin tylsää 😂

mutta hei kiitos taas kaikista voteista ja motivoivista kommenteista, piristää niin paljon minuu !!❤️❤️

*

Luku 28 – Päivänsäde ja Menninkäinen

Mä olin melkein unohtanut miltä tuntui herätä, kun joku piti kiinni ja oli siinä lähellä. Kun Joona oli siinä. Ja silti tuntui, että mä muistin sen täysin, muistin miltä sen hengitys kuulosti, miltä sen läheisyys tuntui, miltä tuntui, kun sen käsi oli mun ympärillä.

Ihanalta.

Mä heräsin aamulla rauhallisesti, pidin silmiä kiinni ja halusin vaan jäädä siihen, lusikkaan nukkumaan Joonan kanssa. Mä hivutin mun käden peiton alla Joonan kädelle, vedin hellästi sen kättä vieläkin paremmin mun ympärille. Oli ihanan lämmin makoilla saman peiton alla lähekkäin, jalat toisiinsa sotkeutuneina, Joonan hiljainen hengitys mun niskassa. Mä en halunnut nousta, herätä tähän aamun, kohdata niitä kaikkia ristiriitaisia tunteita, kohdata sitä todellisuutta missä me oikeasti elettiin.

Mä halusin olla tässä, kahdestaan. Mä halusin olla Iivo ja Joona, joilla ei ollut murheita, eikä huolia. Mä halusin, että tämä riittäisi. Mä halusin, että me oltaisiin tässä niin kuin ennenkin, lojuttaisiin sängyssä lähekkäin monta tuntia nukkuen, jutellen, pussaillen, piirrellen ihoon kuvioita.

Todellisuus tuli kuitenkin lopulta vastaan.

Halla ja Nero rymistelivät hetken päästä huoneeseen, alkoivat pyöriä lattialla rauhattomina, vaativat lenkille. Oli pakko nousta.

Mä en vaan olisi halunnut liikahtaa pois Joonan läheltä. Halla haukahti vaativasti, kylmä ja kostea kuono ilmestyi nuuhkimaan peiton alle meidän yhteen kietoutuneita sormia. Ja kohta mä tunsin, miten Joonan käsi liikahti pois mun kädestä, pois mun ympäriltä. Mä avasin mun silmät, kun Joonan vartalon lämpö kaikkosi mun selän takaa. Katselin unisena, kuinka Halla ja Nero häselsivät lattialla hännät heiluen. Mä ynähdin hiljaa ja silmiäni hieroen käännyin selälleni. Joona oli noussut istumaan sängylle, sillä oli peitto sylissään ja hiukset sotkussa, sinisissä silmissä uninen katse.

"Pitäskö lähtee pihalle?" Joona sanoi koirille aamuisen käheällä äänellä ja sai hätäänsä heiluttavan Hallan haukahtamaan vastaukseksi. Kyllä mua väkisinkin vähän hymyilytti, kun mä haukotellen nousin itsekin istumaan. Olo oli vähän utuinen, johtuen eilisistä alkoholijuomista, mutta mitään krapulaa ei ollut.

Mä katsahdin vieressäni istuvaa poikaa. Joonan läheisyys jännitti todella oudosti, niin kuin ensimmäistä kertaa, kun mä olin nukkunut sen vieressä.

"Huomenta", sanoin hiljaa ja sain Joonan kääntämään katseensa muhun.

"Huomenta."

"Sä et sit tänä aamuna heränny aikasin ja lähteny lenkittää noita?" enemmänkin totesin.

"Heräsin mä", se vastasi ja käänsi katseensa takaisin Hallaan. "Mut en mä halunnu nousta, kun sä olit siinä", se sitten jatkoi ja vilkaisi mua silmäkulmastaan. Sen tyypillinen suorapuheisuus sai mun vatsanpohjassa aikaan tuttua kutittelua.

"Ai", mumahdin hiljaisesti ja Joona käänsi katseensa muhun. Se oli tosi lähellä, istui siinä ihan liki, ja mä tuijottelin hetken sen silmiä, poskia, nenää ja aavistuksen raollaan olevia huulia, annoin vaan katseeni vaeltaa sen kasvoilla. Ja hetken, pienen ohikiitävän hetken ajan näytti siltä, niin kuin Joona tulisi lähemmäs ja pussaisi. Sen katseessa näkyi jonkinlaista paloa ja mä nuolaisin vaistomaisesti kuivilta tuntuvia huuliani, hengitin pinnallisemmin, mutta sitten Joona käänsikin katseensa äkkiä pois. Se huokasi lähes ääneti, katseli sylissään olevaa peittoa, kunnes nousi sängystä.