Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Luku 16 - Tumpilla on asiaa

A/N: No niin, viimein jatkoa tähän. Mulla on kauheesti tapahtunu elämässä, nimittäin meille synty vauva tossa pari kuukautta sitten, joten vähän on ollu aika kortilla ja rakkain kirjotusharrastus ollu ihan paitsiossa, kun on pitäny saada totuttautua tähän uuteen tilanteeseen mini-ihmisen kanssa. Pahoittelut siis, kun on kestänyt... 😭

Lisäksi mulla on ollu vähän kirjotusblokki tän kanssa, oikeesti tekstiä ei vaan oo syntyny, vaikka oon yrittäny. Seuraavan luvun mä kuitenkin melkein uskallan luvata teille ens viikoksi, koska se on niin hyvällä mallilla ja lähes valmis. 😊✌🏻 Inspistä etsiessäni väsäsin näistä hahmoista moodboardeja ja voisin ne kollaasit julkasta tähän jonhonkin väliin kans jos kiinnostelee!

Lopuksi vielä KIITOSKIITOSKIITOS, kun jaksatte aina ootella jatkoa ja jaksatte heittää kommenttia ja muuta, love you ihanat murut <3

*

Luku 16 – Tumpilla on asiaa

"Joona?"

Sen pojan, sen Miiron, kasvoilla ollut hämmennys suli hieman, kun se viimein sai suunsa auki. Sen äänestä kuulsi samanaikaisesti puhdas yllättyneisyys ja jonkinlainen vilpitön ilahtuneisuus. Ja sen huulille syttyi hymy, sellainen joka sai aikaan hymykuopat sen poskiin. Hetken se katsoi Joonaa pyörittäen päätään, kunnes naurahti hiljaa.

"Voi vittu Joona", se hengähti sitten ja samassa tyrkkäsi colapullon karkkihyllyyn, käveli rivakasti sentit kiinni ja kiersi kätensä Joonan kaulan ympärille halaukseen. Mä nielaisin ja otin askeleen taaksepäin, jotenkin ihan vaistomaisesti. Tilanne oli ihan outo, ihan hiton outo ja tuli ihan puskista. Puristin ostoskoria vähän kovemmin käteeni ja purin huultani. Joona vaan seisoi aloillaan, ei se halannut Miiroa takaisin, seisoi vaan ja näytti tosi hemmetin hämmentyneeltä, ei yhtään omalta itseltään. Miiro irrottautui lopulta, mutta jäi kuitenkin seisomaan ihan Joonan eteen. Se ei ollut kamalan pitkä, vaan oikeastaan varmaan muakin lyhyempi.

"Arvaa vaan miten paljon kelaillu sua", Miiro sanoi hetken kestäneen katsekontaktin päätteeksi ja oikeastaan mun olo muuttui sitä vaikeammaksi mitä enemmän se puhui. Miiron huulille nousi hymy uudelleen, sellainen tosi lämmin, vähän veikeä, joka taittui asteen vinoon ja toi sen muutoinkin eläväisille, ilmeikkäille kasvoille vieläkin lisää väriä. Mä mietin, että miten se nyt yhtäkkiä oli siinä. Noin vaan, varoittamatta.

"Missä sä oot ollu?" Joona lopulta kysyi, vähän tökeröön tyyliin, mutta hämmennys sen kasvoilta ei kuitenkaan täysin kadonnut.

"No mä –"

"Miks vitussa sä et oo ilmottanut itestäs mitään?" Joona keskeytti ja sai Miiron katseen käymään kaupan lattiassa. Mä en voinut sille mitään, mutta mulle tuli vähän ulkopuolinen olo, niin kuin mun ei olisi pitänyt olla siinä.

"Anteeks", Miiro lopulta sanoi pyyhkäisten ruskeita, ihan aavistuksen punaiseen taittuvia hiuksiaan. "Mun piti, oikeesti, sori."

Joona pyöritti vähän päätään.

"Mitä sä – miten sä nyt oot siinä?" se kysyi sitten vähän hiljaisemmin. Sen mäkin halusin tietää. Siis siitäkin huolimatta, että enhän mä edes tiennyt miksi se oli koskaan lähtenyt. Tai enhän mä oikeastaan tiennyt siitä mitään muutenkaan. Oikeastaan mua yhtäkkiä häiritsi tosi paljon, etten mä tiennyt, ettei Joona ollut juurikaan puhunut siitä.

"No mä tulin vasta eilen ja mä – tai siis, porukat tavallaan pakotti."

"Pakotti?"

"Kyllä sä tiiät millasia kusipäitä ne on", Miiro pukahti kulmat kurtussa. Se vei kädet hetkeksi puuskaan ja ele sai sen muistuttamaan jotain kiukkuista tenavaa. Mä kohotin itsekseni kulmiani sen sanoille ja omille ajatuksilleni. "Mutta hei, mä en jaksa jauhaa tästä jossain vitun marketissa", se sitten naurahti ponnekkaasti, otti kädet puuskasta ja virnisti. Miiro oli tosi eläväinen ja ilmeikäs. Jotenkin mä olin kuvitellut sen erilaiseksi, mä olin kuvitellut, että se olisi vähän niin kuin Joona, koska ne olivat kuitenkin olleet parhaita kavereita tai jotain. Mutta ei se ollut. Se oli ihan erilainen, lähes päinvastainen.